Keväällä havahduin siihen, että keskenmenosta on jo kaksi vuotta. Sen verran on elämä tässä välissä hoitanut tehtävänsä, etten enää muistanut tarkkaa päivämäärää. Täältä blogista kurkkasin sen.
Jälkeenpäin on mielenkiintoista tarkastella koettuja asioita. Keskenmeno oli kropalle raju, voimien palautumiseen meni aikaa. Pari kuukautta väsytti, veriarvot nollissa. Mielikään ei pärjännyt osumitta, ja se on itselleni ollut se isoin kysymys, että miksi ei.
Yhdeksän kuukautta uuteen raskautumiseen. Sen verran siihen meni. Ei varsinaisesti ollut rennointa aikaa tuo odotuksen odottelu. Siihen mennessä ajattelin, että olin käsitellyt keskenmenoa jo vähän joka kantilta ja jopa liikaakin sitä märehtinyt. Vaikka en mä siinä mitenkään vellonut, en ole muutenkaan alakuloon tai pessimismiin taipuvainen luonteeltani.
Luonnollisestikin asia oli usein mielessä uutta raskautta ja vauvaa toivoessa. Ja toki nämä ajatukset täyttivät itsellä sitä tyhjiötä, jonka tuolloin muutto uudelle paikkakunnalle, yksinäisyys ja arjen muutokset olivat saaneet aikaan.
Näin jälkiviisaana voin todeta, ettei kaikkea oltu vielä käsitelty ja melkoinen myllytys alkoi tuosta raskaudesta ja jatkui vielä synnytyksessäkin. En toki silloin sitä ymmärtänyt, mutta jälkeenpäin asiat tuntuvat selkeiltä. Onhan se ihan loogista, että niitä ajatuksia joutuu eri lailla käymään läpi, kun uusi raskaus on edessä.
Kun plussasin keskenmenon jälkeen, se tuntui huikealta, ja samalla ei miltään. Keskenmeno oli opettanut, ettei positiivinen raskaustesti tarkoita vielä vauvaa.
Alkoi pitkä matka, raskaus, joka oli täynnä monenlaisia tunteita. Koitin voimaantua, sen verran mitä pystyin, mutta etenkin alkuraskauden ajan fyysisen voimattomuuden kaverina oli tiukasti epäusko ja epäluottamus.
Näin jälkeenpäin aluksi syytin siitä vähän itseäni, että miksi en tehnyt enemmän, yrittänyt enemmän? Miksi toiset pääsevät keskenmenosta nopeammin eteenpäin, ja ajattelevat vain simppelisti että vauva ei ollut elinkelpo. Miksi minä en, vaikka keskenmenot ovat todella yleisiä ja "tavallisia"?
Tosin tavallaan tiedän kyllä sen oman jumiutumiseni. Kun ajatuksena on ollut minimissään se kolme lasta, on mieli tosi tiukasti kiinni näissä omissa suunnitelmissa elämälle, ja tavallaan tulee se pelko siitä, että ne eivät toteudukaan "koskaan". Näin jälkeenpäin olisi toki helppo ihmetellä tätäkin ajatusta, että eikö vaan voisi luottaa elämään, lopettaa turha miettiminen. Sepä se.
Tavallaan ärsyttää sekin, että käytiin varhaisultrassa, koska eihän se tosiaan kerro kuin vauvan sen hetken olotilan, ja olen aiemminkin ollut tuotakin "turhaa" ultraa, vauvan häiritsemistä vastaan. Sillä tavallaan ostaa itselleen varmuuden tunnetta, joka ei ole aitoa, koska se varmuus kumpuaa ultrauslaitteen näkymistä, ei oman itsen kuuntelemisesta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja silleen.
Ja toisaalta taas en halua olla liian ankara itselleni. Silloin mentiin sen hetken voimavaroilla ja ajatuksilla. Myös tuo halvalla ostettu varmuus kelpasi kun muutakaan varmuutta ei juuri silloin ollut tarjolla. Kertoo sen hetken olotilasta paljon tuo. Voi kun sitä voisi lähettää halauksen sille sen hetken versiolle itsestään, ja sanoa, että luota vaan.
Juuri tuo oma varmuuden puute, keskenmenon kaiku ja muu jarruttelivat aluksi myös synnytystä. Mieli tavallaan aluksi synnytyksessä työsti paljon kuolemaa, sitä kuolemanpelkoa jonka keskenmeno oli tuonut, elämän haavoittuvuutta. En pelännyt, että juuri synnytyksessä minulle tai vauvalle kävisi jotain, mutta tietynlainen kuolemanpelko oli silti aluksi esteenä synnytyksessä. Tai ei se este ollut, se oli vuori joka piti ylittää, että pystyi päästämään irti ja antautumaan.
Synnytys toi paljon uusia ajatuksia, joita käsittelin vauvavuoden aikana. Mikä kaikki johti mihinkin, mitkä olivat kaikua juurikin siitä keskenmenosta, miksi en ollut niin voimaantunut kuin edellisessä synnytyksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti