Minimalismi houkuttelisi aina välillä

Aina välillä pohdin ryhtyväni minimalistiksi. Kummasti ajatus tuntuu houkuttelevalta aina lasten siivousnarinaa kuunnellessa. 

Siivoa barbit, sanon. Barbien kenkiä ja vaatteita on ympäriinsä. Mutta kun niitä on niin paljon, yhyy en jaksa siivota niin paljon. Perinteinen tarina silloin, kun kehotat siivoamaan.

Oikeastihan olemme hyvin kaukana minimalismimeiningeistä. Aina välillä tulee karsittua tavaraa, mutta kyllä sitä silti aika kunnioitettava määrä meidän taloudesta löytyy.

Sinällään en edes koe leluissa tarvetta minimalismiin, sillä tykkään vaihdella leikkitarpeita, laittaa leikittäviksi eri leikkejä niin etteivät kaikki ole esillä yhtä aikaa. Ja lapsethan eivät käy esimerkiksi päivähoidossa, heillä ei ole kodin lelujen lisäksi leikittävänä myös niitä päiväkodin leluja. 

Ja joo, paljolti asiaan vaikuttaa myös nykymaailma. Muillakin on kaikenlaista lelua ja härpäkettä. Tuntisivatko lapset itsensä oudoiksi, jos heillä olisi huomattavasti vähemmän leluja kuin muilla samanikäisillä? Vaikka onhan jokaisella perheellä ne omat linjansa muissakin asioissa, olisiko se siis kuitenkaan oikea ongelma? 

Tiedän, että moni asia on vain tottumuksesta kiinni ja lapset kyllä osaavat leikkiä käpylehmilläkin, jos muuta ei ole tarjolla. Mutta juuri se, "jos muuta ei ole tarjolla". Näinä päivinä taitaa olla kaikkea tarjolla. 

Nykyään lapsuus tuntuu lyhenevän koko ajan. Osa lapsista lopettaa leikkimisen kuulemma jo kouluun mennessä. Jotenkin ahdistava ajatus. Tuon ajatuksen valossa ei äkkiä yhtään haittaakaan kotoa löytyvä leikkivälineiden runsaus tai se ainainen lasten siivousinnon kanssa painiskelu. Jos ne lempileikit tai monipuolinen leluarsenaali vaikka houkuttelisi lapsen pysymään pidempään leikin maailmassa? Jää nähtäväksi.