Äitiysvapaa loppui. Osa yhdeksän kuukauden ikäisistä vauvan pulleroista suuntaa päivähoitoa kohti. Tavallaan aika hurjaa, pienet ihmiset tämän elämän koneiston sanelemina erossa vanhemmistaan. Harjottelemassa itsenäistymistä ja jokapäiväistä eloa jonkun muun huomassa.
En puhu kenenkin valinnasta, missä ja miten ja kenen toimesta lapsensa hoitavat, vaan yhteiskunnan olemuksesta. Maailma on tavallaan kaavoitettu niin, että monet joutuvat aivan liian aikaisin luopumaan lapsiensa arjesta ja antamaan sen jollekin toiselle ihmiselle.
Tämä rahan, omaisuuden ja toimeentulon maailma on aika brutaali. Se ei juuri sääli pieniä ihmislapsia. Vaikka toisaalta, erilaisia ratkaisujakin voi tehdä.
Välillä mietin, kuinka joskus aiemmin ihmishistoriassa säästettiin, ja taloja rakennettiin käteisrahalla. Elämä maksoi eri verran. Nyt ei taida kotien ostohinnat olla peruspalkoilla säästettävissä, vaan niitä maksetaan vuosikymmenet. Työn orjina tehdään hikipäissä hommia.
Täytyykö haluta sellaista? Teini-iän ja aikuisuuden murroksessa monet miettivät, että minusta ei sitten tule sellaista eikä sellaista. En jämähdä tai halua samaa kuin kaikki muutkin: asuntolainaa, autolainaa, koiraa ja sitä 1,7 lasta. Ja silti suurin osa meistä kai kuitenkin haluaa sen, koska siihen päätyy. Vai onko lopputulema sama siksi, ettei keksi, mitä muutakaan tekisi, ja on helpoin tehdä samaa mitä muutkin ikätoverit ympärillä?
Tällaisia ajatuksia äitiysvapaat teettävät. Tietynlaisee nahan luomisen, kuka olen ja mitä oikeasti haluan? Se, mitä olen tehnyt ennen lapsia, onko se minua? Näänkö sen yhä tärkeänä, aikani arvoisena? Käytetyn ajan suhde saatuun vastikkeeseen.
Jos jotain, niin aika on nykyään arvokkaampaa kuin ennen. Ainutkertaista.
Meillä äitiysvapaiden loppuminen ei juuri hetkauta arkea muutoin kuin rahavirtojen supistumisella. Silti näitä miettii, mitä tapahtuu sitten joskus, myöhemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti