Eilen lapsen kanssa piha-aitaa jynssätessä tuli pohdittua suorittamista ja omien voimavarojen kuuntelemista. Aitahan oli likainen tosiaan jo viime kesän lopulla kun olin aika tukevasti raskaana. Voimat kuluivat pikkulapsiarkeen, raskauteen ja muuttoon, ja aita jäi pesemättä.
Tavallaan siitä silloin tuli itselle laiska olo. Että enkö saanut edes yhtä aitaa pestyä! Vaikka oikeasti ihan valitsin olla pesemättä. Jännää, että vaikka ihan tiedostaen tein valinnan, enkä todellakaan pidä itseäni laiskana, niin silti ajatus laiskuudesta aina luikerteli mieleen. Että pitäisi sitä ja tuota. Kuka niin sanoo? Miksi pitäisi?
Raskaana ollessa ajatus laiskuudesta löysi mieleen etenkin silloin, kun lepuutin selkääni tai muutoin hetken ajan olin pitkälläni. Huono omatunto siitä että lepää.
Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, ei ajatus laiskuudesta uinut millään tapaa mieleen. Ja joo, nyt kun on lapsia, se oma lepo on entistä tärkeämpää, että jaksaa myös lasten kanssa. Ristiriitaista!
Miksi se ajatus laiskuudesta löytää päähän? Onko se nyt sitä kuuluisaa äitimyyttiä, että hyvä äiti tekee niin ja näin, eikä ainakaan huvikseen makoile, vaan uhraa itsensä ja kaikkensa?
Koen ajatuksen laiskuudesta, laiskasta äidistä tai vastaavasta tulevan ulkoapäin. Että ei kai ahkera äiti lepäile laakereillaan! Ahkeralla ja hyvällä äidillä on aina siisti koti, pyykit viikattuina kaappeihin ja ruoka valmiina kun mies tulee kotiin. Hinnalla millä hyvänsä. Ja ehkä siinä samalla myös oma jaksaminen ja mielenterveys ihan hiuskarvan varassa, tai jo hukattuna?
Nytkin, kun vauva tekee hampaita ja toisinaan menee päiviä niin, että sylitellään tavallista enemmän ja vauvan viihtymiseen saa nähdä vaivaa, jää asioita tekemättä. Tiskin ovat levällään, puhtaat pyykit makoilevat kuivausrummussa, sänky on pettaamatta. Ja se on ihan ok. Asiat ovat vain asioita. Laiskuutta se ei kuitenkaan ole, vaan ihmisyyttä.
Me nykyihmiset taidetaan aika hyvin jo tiedostaa se, että elämä ei saa olla pelkkää suorittamista, vaan on tärkeää myös osata huolehtia itsestä ja jaksamisesta. Harvassa pikkulapsiperheessä kotityöt tekemällä loppuvat. On tehtävä se valinta, että osaa ottaa omia hetkiä, vaikka olisi paljonkin vaikka ja mitä kotityötä, jotka huutavat sun nimeä.
Onneksi itseään voi ihan taputtaa olkapäille ja sanoa, hyvä minä. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yhtä aikaa, eikä päiviä tarvitse suorittaa läpi. Kun lapset menevät nukkumaan, omaa hengähdysaikaa ei käytetä siivoamiseen. Huominen tulee aina, ja ne tiskitkin osaavat ihan hiljaa odotella siellä tiskipöydällä, ne huutavat korkeintaan omassa mielessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee niitä.
