Kotisynnytys - Ihan erilainen kuin edellinen!

Tällä viikolla meidän vauva syntyi suunnitellusti kotiin raskausviikolla 40+3. Omien aikataulujensa mukaan. Vaikka synnytys oli minulle "jo" kolmas, niin tämän jälkeen allekirjoitan entistä vahvemmin sen, että jokainen synnytys on kyllä ihan omanlaisensa. Ja hyvä niin!

Viimeinen viikko ennen synnytystä olin henkisesti aika väsynyt jo raskauteen. Ennen laskettua aikaa jo, raskaus vaan tuntui tällä kertaa loputtoman pitkältä. Tällä kertaa kaikki kesti; raskautuminen, raskaus ja synnytys myös. Tämä kolmas synnytykseni oli pisin synnytyksistäni. Ajattelen, että siihen liittyy tavallaan myös omia päänsisäisiä juttuja. Ja toki tuossa raskauden viime metreillä ajoin myös autokolarin, joka osaltaan vaikutti noihin mielen asioihin.

Kadonneen synnytysmielialan metsästys

Yöllä heräsin supistuksiin. Niitä ei ollut hyvä vastaanottaa makuultaan, joten nousin ylös ja vessaan. Lapsivettä tuli hiukan, ja myöhemmin myös limatulppaa.

 Edellinen kotisynnytykseni käynnistyi vastaavanlaisilla supistuksilla, joten olin iloisella mielellä, nyt se alkaisi. Supistuksia tuli useamman tunnin ajan, joten laitoin muutaman viestin, että tänään ehkä synnytetään. Mulla kun ei ole supistellut ns. huvikseen.

Lapset heräsivät uuteen päivään, ja oikeastaan siitä sitten koko meno hiipuikin pikkuhiljaa kasaan. Itselle tuli tosi ankea ja suorastaan angstinen olo, että mitä, eikö tämä nyt alkanutkaan? Synnytystiimistä olivat sinä päivänä kuitenkin tulossa paikalle jo ystäväni ja siskoni, ja turhautti tosi paljon, että kaikille tulisi turha keikka matkan takaa. 

Päätettiin, että lapset lähtisivät isovanhemmille, jos se auttaisi synnytystä käynnistymään, kun lasten iloinen ja tauoton höpötys ei veisi keskittymistäni. Koska joo, se kyllä vaikutti minuun. 

Lasten lähdettyä, iltaohjelmassa meillä oli kävelyä, rebozorentoutusta, akupisteiden painelua ja ihanaa hierontaa. Ja suklaata. Olin kyllä edelleen vahvasti tappiomielialalla, aika väsynyt niin henkisesti kuin jo kropaltakin edellisen yön valvomisten vuoksi. Käytiin kaikki nukkumaan, mutta täytettiin synnytysaltaaseen varuiksi jo ilmat, että jos nyt kuitenkin jotain tapahtuisi. 

Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin omiin hengittelyääniini, vastaanotin supistuksia ja hengittelin syvään. Hassua, miten sitä osaa unissaankin jotain. Nousin ylös ja ajattelin, että eikä, taas varmaan sama kuin viime yönä. Ei siis hilpein mieliala vaan melko negatiivinen, mikä ei sinällään ole tyypillistä minulle, mutta kertoo paljon omasta olotilasta. 

So it begins! Synnytysallas odottelee vettä.

Mies nousi myös, kelloteltiin supistuksia, että saataisiin joku käsitys mihin suuntaan oltiin menossa. Supistusten väliajat torkuin sohvalla, mutta supistuksen tullessa oli pakko nousta hengittelemään, nojailla seinään ja heiluttaa lantiota. 

Nyt ei peruta enää!

Kolmen aikaan yöllä soitin kätilölle, että ei tämä taida enää tällä kertaa peruuntua. Supistusten välit olivat lyhentyneet ja kesto pidentynyt. Tunnin päästä molemmat kätilöt olivat paikalla. 

Supistuksissa tarvitsi jo äänenkäyttöäkin, ne olivat napakan tuntuisia. Hämmensi, kun supistukset tuntuivat vain vatsalla. Molemmissa edellisissä synnytyksissä ne tuntuivat selässä.

Ehdotettiin, menisinkö ammeeseen tai suihkuun. Menin kokeilemaan ammetta. Ammeeseen, vessaan, ammeeseen, suihkuun. Aina välillä kuunneltiin vauvan sydänääniä. Useampi tunti kului. Mietin, että miksi tämä on niin hidasta. Uuvuttavan hidasta. Ja kuitenkin supistukset oli todella tuntuvia ja tehokkaita koko ajan. Odotin nopeampaa toimintaa paljolti sen pohjalta,  kun edellinen synnytys kesti sen 3h.

Puoli kahdeksan maissa kokeiltiin rebozoheilutusta, jossa olin selälläni sängyllä. Toinen kätilö laittoi akupunktioneulat ja jäätiin sänkyyn porukalla, supistuksia vastaanottamaan edelleen. Supistukset tuntuivat tässä vaiheessa erittäin tuntuvasti mahan lisäksi myös selän puolella. Jes, edistysaskel, vaikka samalla kohtaa mieli myllersi kyllä paljon kaiken rankkuutta. Tässä kohtaa miehen läsnäolo oli itselleni koko ajan tärkeämpää. Että hän oli läsnä, näkösällä, vieressä, käsi kädessä. Se rauhoitti ja helpotti.

Tämä oli ehkä yksi lempparihetkistäni synnytyksessä, siinä meitä oli neljä torkkumassa supistuksen välejä, hengittelemässä supistuksia ja painelemassa selän akupisteitä.

 

Supistukset olivat todella voimakkaita, mutta oma ajatus siinä sängyllä oli, että nyt on tosi hyvä. Ja aina sai mielen psyykattua, että yksi kerrallaan, eteenpäin mennään. Mieli tavallaan vaihtui tässä kohtaa paremmaksi, että kyllä vauva syntyy pian. 

Ja tuntuikin, että vauva laskeutui alaspäin, ja että sängystä voisi jo nousta.

Kävin vielä suihkussa hakemassa voimia alakertaan, ammeeseen siirtymistä varten. Matka tuntui pitkältä ja supistuksia tuli. Suihku tuntui niin hyvältä alaselässä ja alavatsassa. Ajattelin, että olisipa useampi suihkusuutiin, niin saisi yhtäaikaa suihkuteltua sekä selkää että vatsaa. Ah.

Alakertaan siirtyessä mietin, että jes, nyt on enää tyyliin jokunen supistus ennen kuin vauva syntyy. Oikeasti kesti vielä puolitoista tuntia, mutta onneksi en tiennyt sitä :D Aina helpompi vain ajatella, että seuraava supistus, yksi vielä, okei vielä yksi..

Ammeessa jatkettiin. Taisin enimmäkseen nojailla eteenpäin, altaan reunaan. Toisessa kädessä miehen käsi, toisessa välillä siskon ja välillä ystävän käsi. Nyt oli jo hankalampaa pitää mieli ja hengitys kasassa, supistukset olivat niin voimakkaita. 

Hengitys 

Sisko oli edellisessä synnytyksessään testannut toimivammaksi (viiden synnytyksen kokemuksella) ns. hymyhengityksen, ja sen, kun ajattelee samalla hengityksen rentouttavan kohdun. Ohjeistukset ja tsemppaaninen tästä auttoi tosi paljon. 

Välillä tosiaan meni karjumiseksi ja kuulosti melkoisen eläimelliseltä, mutta nuo tsempit auttoivat hengittämiseen. Aina silloin, kun sai hengitettyä syvään ja olemaan karjumatta, tuntuikin vauva etenevän parhaiten. Ja niinhän se onkin, rentoutunut keho on aivan eri kuin kireät ja jännittyneet lihakset. Ja keho joka antaa myöten eikä taistele vastaan, on myös kivuttomampi keho. 

Se fiilis kun lopulta tunsin että vauva on synnytyskanavassa! Se tuli juuri tällaisen supistuksen aikana, kun sain hengitettyä hymyilllen. Kätilö vinkkasi kokeilemaan omalla kädellä, missä vauvan pää tuntuu. Vastassa olikin jo tosi lähellä kalvot lapsivesineen. Ei enää kauaa!

Ponnistusvaihe. Hyvä hengitys, karjunta ja muu vuorottelivat. Niiden seassa yritin olla ponnistamatta, mutta välillä tuli kyllä vähän vahingossa yritettyä sitäkin. Se oli yleensä yhteydessä tuohon karjuntaan, ja no joo, jos ei ole jo käynyt selväksi, se ei ole se tehokkain menetelmä. 

Toisaalta tuntui, että mielen tarvitsikin huutaa, ja toisaalta taas se vei voimia ja kasvatti vauvan pään tuomaa paineen tunnetta alapäässä. 

Vihdoin vauvan pää syntyi. Tämä loputon synnytys loppuu sittenkin, oli ajatukseni. Tälläkin kertaa jotenkin veden paine ohjasi vauvan kroppaa "väärään" suuntaan, jotenkin eteenpäin, ja itsestä tuntui ettei loppukroppa pääse tulemaan. Nousin siinä hieman, ja kätilö auttoi vauvaa vähän hartioista tulemaan. Ja onneksi auttoikin, vauva olikin isompi mitä olin ajatellut.

Siinä me ollaan tämän kotisynnytyksen päätteeksi.
Täyttä rakkautta.

Nostin vauvan vedestä syliini. Helpotus ja onni! Ihanaa, vihdoin! Tätä vauvaa oli jo niin odotettu. Ja siinä hän nyt oli. Mieli vaihtui hyvään ja onnelliseen. Kello oli nyt yksitoista aamupäivällä, vauvaa oli synnytelty yö, aamu ja aamupäivä. 

Olin ammeessa vielä tovin vauvan kanssa. Niin helpottunut olo kaikesta. Takapuoli oli ihan arka istuessa ammeessa, mutta tunne kielikin vain onneksi istukasta, joka tulikin sitten jo. Istukan tulon jälkeen nousin ammeesta vauvan kanssa pötköttelemään sohvalle. Napanuora katkaistiin puolentoista tunnin jälkeen syntymästä. 

Punnittiin vauva. Oho, lähemmäs neljä ja puoli kiloa, ja aika iso pääkin. Mun isoin vauva, pikkuinen. Ilmanko tuossa koko toimituksessa kesti. Ja ponnistusta ajatellen, onneksi kestikin, koska nyt säästyin tikeiltä, joita varmasti olisi tarvittu, jos vauva olisi tullut rytinällä.

Tämän synnytyksen fiiliksiä on vaikea pukea sanoiksi. Ehdottomasti positiivinen synnytyskokemus lopulta, mutta samalla myös aika rankka kokemus. Ja kuitenkin kokonaisuudessaan aika upea, vaikkakin eri lailla kuin edellinen. Voimauttava myös sillä tapaa, että vau mistä urakasta selvittiin! 

Voisin summata, että kaikista näistä kolmesta synnytyksestäni hyvää valmistautumista ja mielen hallintaa tarvitsin eniten tässä synnytyksessä. Kaikissa niitä kyllä on tarvittu, mutta tässä kaikki valmistautuminen ja asioiden sisäistäminen olivat eniten koetuksella ja mieltä tarvitsi todella paljon avuksi että pääsi hetkestä toiseen.

Myös synnytystiimi merkitsi tosi paljon. Paljon enemmän kuin osasin ajatellakaan. Että itsellä oli turvallinen olo ja ns. hyvä energia. Kaikki paikalla olleet ihmiset olivat tärkeitä synnytyksessä eri tavoin. Sain paljon tsemppejä ja kehuja synnytyksen aikana, joiden näin jälkeenpäin nään merkinneen paljon ja tuoneen voimia jatkaa. Niitä kyllä tarvittiin. Usko selviytymiseen oli koetuksella monta, monta kertaa. 

Kirjoitan vielä myöhemmin lisää synnytykseen liittyen.

Mutta nyt on aika ihanaa. Ollaan siitä loputtomasta odotuksesta siirrytty ihanan vauvantuoksuiseen arkeen. 

Vauvan synnyttyä korkattiin alkoholiton kuohuva ja paistettiin pakastimesta synnytystä varten ostetut pitsat. Kippis upealle tiimille ja maratonilta tuntuneelle synnytykselle! 

Tervetuloa vauvakuplaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura !

Synnytyksessäkin voi tapahtua väkivaltaa - viikon nosto

Synnytyksiin liittyy usein kummallinen kirjoittamaton ajatus, että kun vauva on sylissä, on turha enää vatvoa synnytyksen kulkuun liittyneitä asioita.  Aivan kuin "kiitollisuus vauvasta" peittäisi mahdolliset synnytystraumat ja jopa synnytysväkivallan ja tarpeen näiden asioiden käsittelyyn. Kyllä, synnytyksessäkin voi tapahtua väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. 

Nyt kun oma synnytykseni lähestyy, ovat synnytykseen liittyvät ajatukset tiukasti mielen päällä. Julkaisen aiempia postauksiani aiheesta, uusin sanoin ja ajatuksin. Alkuperäinen postaukseni synnytysväkivallasta löytyy täältä.

Mikä synnytysväkivalta?

Synnytysväkivalta taitanee olla Minä myös synnyttäjänä -kampanjan keksimä termi. Synnytysväkivallasta voi puhua myös termillä obstetrinen väkivalta, mutta mielestäni tuo synnytysväkivalta on kuvaavampi. 

Se tarkoittaa esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä jne. Synnytyksessähän ei oikeudellisesti ole olemassa tilannetta, jolloin äidin, synnyttäjän oikeuksien ylitse voisi kävellä. 

(Suomessa kohdussa olevalla vauvalla ei ole oikeuksia. Hänen oikeudet alkavat vasta synnyttyään.)

Vakavan synnytysväkivallan lisäksi yksi lievempi muoto on esimerkiksi synnyttäjän toiveille naureskeleminen.  Synnytysväkivalta on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynytttä toimintaa, ei niinkään sitä, että joku yksittäinen kätilö tai muu työntekijä haluaisi synnyttäjälle jotain pahaa.

Aiheesta ei kannata puhua, koska synnytysväkivalta lietsoo pelkoa synnytystä kohtaan, ja vaikuttaa myös negatiivisesti syntyvyyteen?

Tällaisia ajatuksia mediassa ilmeni etenkin silloin, kun Minä myös synnyttäjänä -kampanja alkoi. 

Mielestäni todella erikoinen ja vastenmielinen ajatus, että asioista pitäisi olla hiljaa siksi, kun se muka vaikuttaa negatiivisesti syntyvyyteen ja luo pelkoja. Eiköhän ne ole suuremmalti jotkut ihan muut syyt, miksi vaikkapa tänä vuonna syntyvyys Suomessa on ihan ennätysmatalaa. Mutta hyssytellään vaan, niinkö? Sekö se on yhteiseksi hyväksi, niin saadaan lisää vauvoja? Enpä usko. 

Eiköhän tässä toimi sama asia kuin monessa muussakin, eli kun ollaan tietoisia asioista, vaaditaan muutosta, asioihin reagoidaan ja asiat paranevat pikkuhiljaa. Silloin ehkä oikeastikin voidaan omalta osaltamme vaikuttaa syntyvyyteen, kun synnytysväkivaltaan liittyvät karmivat kokemukset vähenevät. Eivät ne vähene pelkällä hyssyttelyllä.

Se kuitenkin on totta, että synnytyskokemus vaikuttaa perheen lapsilukuun, eli juurikin siihen syntyvyyteen. Synnytyskokemus voi vaikuttaa muutenkin koko vauvavuoteen ja siitäkin eteenpäin. Kuinka paljon enemmän perheissä olisi lapsia, jos synnytyskokemukset olisivat toisenlaisia? Tokikaan en väitä, että negatiiviset synnytyskokemukset johtuisivat pelkästään synnytysväkivallasta, mutta on sillä varmasti osansa.

Ja etenkin, kun osa siitä synnytysväkivallasta on sellaista, että äidit, synnyttäjät, luulevat, että jokin asia vain kuuluu tehdä niin, kuin hänelle tehtiin. Eikä, että häntä kohdeltiin väärin, ja osa kivusta, nöyryytyksestä tai muusta ikävästä johtuukin siitä, että hän tuli kohdanneeksi synnytysväkivaltaa. 

Ylen uutisissa kerrottiin sairaaloiden pelkäävän  #minämyössynnyttäjänä -kampanjaa. Eräs naistentautien ja synnytysten ylilääkäri olikin kommentoinut lukeneensa äitien kommentteja masentuneena. Toisen sairaalan osastonhoitaja ajattelee kampanjasta seuraavan paljon hyvää, mutta pelkää sen samalla lisäävän pelkoa lasten saantiin. 

Kätilöliitto puolestaan piti synnytysväkivalta-sanaa valitettavana. Kampanjan näkemys puolestaan on, ettei asiasta oikein voi puhua siloitellen. Olen vähän pettynyt tuohon kätilöliiton lausumaan asiasta, sillä eihän minkään väkivallan suhteen voi sen tekijä määrittää, mikä on väkivaltaa, mikä ei. 

Olenko itse kokenut synnytysväkivaltaa?

Sairaalasynnytyksen jälkeen yleensä kysytään melko piakkoin arvosanaa synnytykselle. Ajankohta tälle kyselylle on melko huono, koska siinä kohtaa synnytyskokemus ei ole vielä jäsentynyt, ja mieli voi myllertää monestakin asiasta. Monet sairaalat kertovatkin tähän arvosanan antoon perustuen, että suuremmat synnytyspettymykset ovat harvinaisia. Valitettavasti se ei ole yksi yhteen.

Kun arvosanaa synnytykselle kysytään heti tuoreeltaan, se ei välttämättä kerro juuri mitään tapahtuneesta. No joo, paitsi sen, että olet hengissä ja pystyt jonkun numeron rykäisemään suustasi.

Itsekin annoin esikoisen synnytyksestä arvosanaksi yhdeksän, kun sitä synnytyksen jälkeen synnärillä kysyttiin. Se ei kuitenkaan minunkaan osaltani kerro koko tarinaa, vaan minullekin kävi juuri tuo yllä kertomani tyypillinen asia, synnytyskokemus ei ollut vielä yhtään jäsentynyt. 

Sain "toivomani" lääkkeettömän synnytyksen, niin koin velvollisuudekseni antaa hyvän numeron, vaikka suoraan sanottuna oli aika kakka maku suussa joidenkin synnärin työntekijöiden käytöksen osalta. Ja koska synnytyksessä mieli käy paljon asioita läpi, tuntui tuo kohtelu erityisen järkyttävältä, ja kaiveli pitkään.

Minulle koitettiin pakolla tehdä toimenpiteitä, kehooni kajottiin ilman lupaa. Asioita, joille ei ollut minkäänlaista tarvetta. Sen lisäksi asiasta vielä riideltiin ja mesottiin, juuri kun olin saanut vauvan syliini. Työntekijä ei varmaankaan sanoisi tapahtunutta synnytysväkivallaksi, mutta kyllä se sitä on. Onneksi vain lievää, mutta sitä itseään, yhtä kaikki. Sellaistakaan ei tarvitsisi olla. 

Olen tosi pahoillani, jos olet synnytyksessäsi joutunut kokemaan synnytysväkivaltaa, oli se sitten tosiaan fyysistä tai henkistä.

 

Toinen synnytykseni olikin sitten ihana kotisynnytys. Siitä minulla ei ole yhtäkään negatiivista asiaa sanottavana. Soisin ihania, upeita synnytyksiä kaikille naisille! 

Ja kyllä, muakin on nimitetty kiittämättömäksi ja aivan naurettavaksi, kun viitsin meuhkata tällaisesta. Aivan kuin olisin voinut valita sen, että loukkasiko asia minua kipeästi vai ei. Ja samalla olen kuitenkin tosi kiitollinen, etten kohdannut mitään vakavaa synnytysväkivaltaa, sillä millaista sellaisen käsittely sitten olisikaan? Tuossa pienessäkin asiassa oli silloin aivan tarpeeksi.

Maailma ei kuitenkaan muutu vähättelemällä. Se muuttuu sillä, kun me avataan suumme, puhutaan ja vaaditaan muutosta. Vähät siitä, mitä joku muu on siitä mieltä. Vielä joskus voidaan sanoa, että synnytysväkivaltaa ei tapahdu!

Saatat olla kiinnostunut myös näistä:

Miksi synnytyspettymys kannattaa käsitellä?

Sektio, episiotomia, repeämät - hoida myös arpea

Vähemmän puuttumisia - Uudet synnytyssuositukset

Tuuhan seurailee myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

Raskausviikko 40: Autokolari, mielen voima ja vyöhyketerapia

Nyt eletään viimeisiä hetkiä raskausviikosta 40. Laskettu aika on kohta ohitettu. Esikoinen olisi jo syntynyt, seuraava lapsi puolestaan yhdeksän päivää maagisen keskiarvopäivän jälkeen. Saa nähdä, milloin tämä vauva päättää syntyä!

Maanantaina pääsin vyöhyketerapiaan, synnytystä käynnistelevään hoitoon opiskelijalle. Se oli ihana, koko vartaloa rentouttava hoito, jossa kohtuun liittyvien akupisteiden lisäksi myös tosiaan hierottiin koko kroppaa. Olo olikin hoidon jälkeen ihanan rentoutunut, ja kotimatkalla tuli muutamia tuntuvia supistuksia ekaa kertaa tässä raskaudessa. Harkkasupistuksia on iltaisin tullut jo aiemminkin.

Matkalla kotiin poikkesin Tokmannilla asioilla. Sieltä tullessa täräytin autolla moottoripyörän kanssa yhteen. Auton nokka meni mäsäksi. Oli todellakin varjelusta matkassa, vauhti niin hiljainen ettei mahakaan osunut rattiin, vaikka on vain se muutaman sentin rako mahan ja ratin välissä. Ja se, että vain auton nokkaan osui, toinen vaihtoehto tilanteessa olisi ollut törmätä juuri mun ovesta sisään, törmäys tapahtui siltä puolelta. Ja moottoripyöräilijäkin onneksi selvisi ilman vakavampia vammoja ilmalennosta huolimatta. Kiitos Jeesus.

Auto toki meni lunastukseen ja kaikki turvaistuimet vaihtoon (aina kolaritilanteissa turvaistuimet menevät vaihtoon, vaikka vauhti olisi hiljainen, eikä istuimet ottaneet sinällään osumaa. Menivät onneksi meilläkin vakuutuksesta.). Loppuillan vietin varmuuden vuoksi synnärillä; käyrillä ja ultrassa. Varotoimenpide, vaikka tosiaan ei otettukaan osumaa millään tapaa. Käyrille piirtyikin vielä supistuksia, mutta iltaa myöten ne hiipuivat. 

Mielen vaikutus on kyllä suuri. Olisin ihmetellyt, jos supistukset olisivat jatkuneet, sillä omassa kropassa olivat synnytystä ajatellen vääränlaiset hormonit vallalla. Itku, pelko ja säikähdys. Liikaa adrenaliinia. 

Synnärillä oli vielä pientä jännitystä alkometrin kanssa. Kolaritilanteissa rutiineihin kuuluu puhallutus, mulla se tehtiin vasta synnärillä. Olin saanut synnärillä iltapalaksi ruisleivän ja omenamehua, joiden jälkeen sitten oli se puhallutus. Ja sehän ei sitten näyttänytkään nollaa! 

Kuulemma ruokailu voi vaikuttaa asiaan, ja etenkin ruisleipä tuota lukemaa saattaa heilutella. Käsidesissäkin alkoholia on, mutta sitä en ollut käyttänyt. No, poliisihan se soitteli sairaalan työntekijöille juuri siinä välissä, ja olisi merkannut tuon lukeman tietoihinsa. En tosiaankaan ollut sinut tuon lukeman kanssa, ja kerroin sen aika äkäisenä. Vaikka ei lukema nyt varsinaisesti rattijuopumusta vielä olisi ollutkaan, ainakaan sillä hetkellä, mutta silloin kolarista tosin oli jo pari tuntia. Käveltiin sitten sairaalan toiselle puolelle, jossa oli erilainen alkometri, jolla se nolla sitten tulikin. 

Eipä olisi kauheasti naurattanut, jos kaiken muun ikävän lisäksi olisi merkattu, että ajoin alkoholin vaikutuksen alaisena! En muutenkaan käytä alkoholia, saati ajaessa tai raskaana.

Seuraavaksi aamuksi sovittiin vielä yksi käyrillä käynti, ihan vaan, koska eihän sitä koskaan tiedä.

Synnärillä mulla oli taas tosi hyviä kohtaamisia. Tosi sydämellinen kätilö, joka oli ollut mukana useissa kotisynnytyksissäkin kuulemma. Seuraavana aamuna käyriä otti kätilöopiskelija, joka oli positiivisen kiinnostunut kotisynnytyksistä, ja kyseli siihen liittyviä. Jäin miettimään kysymystä siitä, kuinka olen tullut kohdatuksi terveydenhuollossa kotisynnyttäjänä. Oli kiva, kun pystyi sanomaan, että tosi asiallista kohtelua olen saanut osakseni kyllä joka paikassa. 

Näissä on paljon eroja Suomen sisällä, mutta haluan ajatella, että asenteet ovat kovasti menneet eteenpäin myös kotisynnytysten yleistyessä. 

Ja ihana, kuinka kaiken keskellä oli niin hienoja kohtaamisia, ihan kuin mittatilaustyönä just mulle!

Odotteluompeluksia, uusi vaunuverho vauvaa varten :)

Synnäriltä pääsin käyrän jälkeen kotiin, "hyvillä mielin odottelemaan synnytystä". Tässä sitä onkin sitten odoteltu, mieli on jo kovasti synnytyksessä. Ja nyt kun uutta autoakaan ei vielä ole, että päivisin pääsisi minnekään, kotoillaan sitten urakalla lasten kanssa.

Tässä on nyt useampi päivä jo kolarista, niin oma mieli on jo taas parempi ja tasaisempi tuon kolaroinnin jäljiltä. Oli aika hurja kokemus kuitenkin, menemättä sen enempää yksityiskohtiin. 

Suunnitelmat ennen vauvan tuloa on lähinnä saunoa joka ilta (rentouttaa niin ihanasti. Onneksi on sauna!), ja saada aika kulumaan mukavasti. Muutamana iltana tällä viikolla olen tehnyt pieniä ompeluksia, uuden vaunuverhon vauvaa varten, sekä vaihtopäällysen sitteriin. 

Iltaisin tulee jonkun verran harkkasupistuksia tai jotain pienehköjä supistuksia. Ei kuitenkaan millään tapaa kivuliaita, mutta tuntuvia. Näin muistelen edellisestäkin lapsesta olleen. Pikkuhiljaa. Esikoisesta taas ei ollut yhtäkään oikeaa supistusta ennen synnytyksen alkamista.

Kurkkaa myös 

Raskausajan osteopatia ja Mother's blessing -juhla

Sisätutkimus neuvolassa

Synnytys ja omaan kehoon luottaminen

Tule mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura , sieltä löytyy ajatuksia myös loppuraskauteen ja synnytykseen liittyen :)