Olen ollut viisi vuotta äiti. Joka vuosi lapsen synttärit saavat samalla lailla herkistymään. Kun muskarissa laulettiin lapselleni onnittelulaulua, pidättelin kyyneleitä. Lapsen syntymäpäivät laittavat ajatusrattaita pyörimään monella tapaa.

Vaikka toisaalta, koska ajan juoksun huomaa lapsista niin hyvin, on oma ikäkin tullut tietyllä tapaa tärkeämmäksi. Iän kertyminen. Kiitollinen siitä, että on taas yksi vuosi eletty, nähty ja koettu.

Mitä viisi vuotta äitinä on sitten opettanut? Varmasti jotain, mutta sitä on vaikea tuoda pään sisältä kirjalliseen muotoon. Tai oikeastaan minkäänlaiseen muotoon.

Koekappale ja oma polku

Esikoinen on aina tietyllä tapaa se koekappale. Hänen kanssaan koetaan ensimmäistä kertaa kaikki kasvun vaiheet. Toisen kanssa se on erilaista, kun kuitenkin edes vähän tietää, mitä on tekemässä ja on ajatusta siitä, mitä odottaa. Vaikka yksilöitä ovatkin, kaikki lapset.

Esimerkiksi uhmaiästä kirjoitin kesällä, kuinka se ei tunnu aivan niin kreisiltä enää toisen kanssa, vaikka meno ihan yhtä hulvatonta onkin. Erona vain se, että asiasta on kokemusta jo kerran aikaisemmin?

Vuosi sitten pohdin omaa kasvuani äitinä, ja kerroin, kuinka edelliset vuodet ovat olleet niitä parhaita. Ihania, hetkittäin uuvuttavia ja ripauksittain raskaitakin. Parhaita yhtä kaikki.

Kaksi vuotta sitten totesin, ettei kärsivällisyys ole hyveeni, mutta etenen koko ajan. Kolme vuotta sitten en olekaan näköjään kirjoittanut aiheesta, olen tainnut olla niin orientoitunut jo silloiseen, tulevaan synnytykseen. Tai sitten syy on ehkä se, että olen ollut niin alussa äitiydessäni (okei, olen kyllä vieläkin ihan alkutaipaleella!), että ei ole oikeastaan vielä tullut kummempia ajatuksia.

Hauska ajatella hetkiä neljän vuoden takaa. Ihka ensimmäinen blogipostaukseni vuodelta 2016 kertoo niistä. Koen, että se oma äitiys alkoi kunnolla muovautumaan vasta silloin, ensimmäisen vauvavuoden jälkeen.

Tänä vuonna..

Tänä vuonna olen ollut joinakin hetkinä aika väsynyt fyysisesti. Ensin alkuraskauden väsymys (ja siihen päälle se vitsin koronakevät, kun kaikki harrastukset ja muut peruuntuivat), nyt jo vähän sellainen loppuraskauden kropan uupumus. Välissä onneksi oli myös energisiä ajanjaksoja. Väsähtäneemmät vaiheet ovat koetelleet itseäni äitinä, koska joka hetki ei ole ollut voimia tehdä lasten kanssa niin paljon kuin voisi ja haluaisi, tai olla niin leppoisa äiti, kuin mitä toivoisi olevansa.

On joutunut tekemään aktiivista ajatustyötä, että väsyneinä hetkinäkin äänensävy pysyisi tavallisena ja positiivisena. Nalkuttavan ja valittavan sijaan. Ja tietenkään siinä ei ole läheskään aina onnistunut. No, eipähän ole päässyt liikaa ylpistymään omasta itsestään.

Anteeksi pyytäminen ja leppyminen kuitenkin onneksi tuntuu nykyään entistä helpommalta. Ehkä juuri siksi, kun ymmärtää, ettei kukaan ole täydellinen, eikä sellaista kenenkään tarvitse tavoitellakaan. Tänä vuonna omiin rukouksiin on vähän itsestään tullut joukon jatkoksi lempeys ja viisaus vanhempana.Niitä ei vaan voi olla liikaa kellään.

Oma fyysinen väsymys on enemmänkin ollut hetkittäistä, että vaikkapa aktiivisen ja mukavan aamupäivän jälkeen on aivan totaalisen uuvahtanut, ja tarvitsee tosi kovaa pienen oman hetken keskellä päivää. Eikä silloin halua vastata yhteenkään kysymykseen, vaan olla vain hiljaa itsekseen, teekuppi kädessä, ehkä somea selailleen tai kirjaa lukien.

Omien rajojen vetämistä siis. Vaikka on äiti, ei silti tarvitse olla koko ajan saatavilla. Äideilläkin on lupa vetää omia rajojaan. Ns. omaa aikaa olen aina saanut, tänä vuonna vaan nuo pienemmät hetket arjen keskellä ovat olleet oikeastaan paljon tärkeämpiä.

Ennakoinnin taitoa on tullut harjoiteltua, että on voinut tarjota omiin huilahdushetkiin lapsille tekemistä, jonka parissa he viihtyvät tovin. Jemmakaappi ja lelujen kiertokulku ovatkin olleet ahkerasti käytössä, ja oikeasti aika kovasti hyödyksi tänä vuonna. Ehdottomasti meillä nykyään kaikki lelut eivät ole yhtä aikaa esillä, vaan niitä vaihdellaan tietyin väliajoin kaappiin ja esille.