Kannattaako synnytyksiä ylipäätänsä vertailla? Omia synnytyksiä on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, ja ainakin omista synnytyksistään voi saada jotakin uutta ajatusta seuraavaa varten. Tavallaan ottaa opiksi.

Oma kolmas synnytykseni lähestyy koko ajan, ja sen kunniaksi ajattelin nostella aiemmin kirjoittamiani tekstejä aiheesta, pienin päivityksin. Kiva käydä läpi omia aiempia ajatuksia, nyt kun valmistautuu ja odottelee synnytystä.

Alkuperäinen postaus löytyy täältä.

Harjoituskappale?

On kaiketi tyypillistä, että ensimmäinen synnytys on harjoituskappale. Ensimmäiseen synnytykseen ei välttämättä valmistauduta, ja siihen liittyy paljon tietämättömyyttä ja ihan uusia asioita. Synnytyksen fysiologiaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole lainkaan perehtynyt asiaan.

Omissa synnytyksissäni on eroja, valmistautumisesta synnytyspaikkaan sekä synnytyksen jälkeiseen olotilaan. Näitä eroja on mielenkiintoista pohtia.

Takana kaksi synnytystä

Mulla on takana kaksi synnytystä, jotka molemmat ovat olleet hyviä synnytyksiä. Viimeisin synnytys oli kolme vuotta sitten. Se oli suorastaan upea. Ihana. Nykyään joutuu ihan kunnolla keskittymään yrittääkseen palauttaa mieleen sitä olotilaa vauvan syntymän jälkeen. Se oli niin vau.

Molemmissa synnytyksissäni on ollut paljon samaa, mutta myös isoja eroja. Ensimmäinen eroavaisuus on helppo nimetä, synnytyspaikka nimittäin. Esikoinen syntyi Jorvin sairaalassa, allashuoneessa synnytysjakkaralla ollessa, viimeisin taas suunnitellusti kotona olohuoneessamme, veteen synnytysaltaaseen. Ensimmäisen synnytyksen kesto 5,5h, toisen 3h. Ensimmäisestä synnytyksestä en ole tainnut koskaan kirjoitellakaan, mutta kotisynnytys kolmen vuoden takaa löytyy tästä.

Erot synnytykseen valmistautumisessa

Molempiin synnytyksiini valmistauduin mielestäni huolella. Toki näin jälkikäteen mietittynä, olisi ensimmäiseen voinut valmistautua vielä enemmän.

Toiseen synnytykseen valmistautumisesta löytyy lisää tässä ja tässä. Toki muutama kirja jäi viimeisimmällä kerralla lukematta ihan laiskuuttani, mitkä kotiin olin luettavaksi varannut, mutta muutoin sain tehtyä ja pähkäiltyä ne asiat, mitä olin halunnutkin ennen synnytystä hoitaa ja valmistella.

Ekalla kerralla toki minulla ei ollut omaa synnytyskokemusta pohjalla, niin tiedon sisäistäminen oli vähän erilaista. Sen vuoksi en esimerkiksi mitenkään syvemmin paneutunut rentoutumiseen synnytyksessä, tai sisäistänyt kaikkea esimerkiksi autonomisen hermoston toiminnasta, tai etenkään siitä, miksi kehoa ei kannata "häiritä" turhilla asioilla synnytystilanteessa. Tyydyin siis vain pintapuolisiin tietoihin noista asioista.

Nyt tämä kolmanteen synnytykseen valmistautuminen. Se ei ole aivan yhtä kokonaisvaltaista ollut kyllä, kuin toiseen synnytykseen valmistautuminen. Aika loppupainotteista tuntuu olevan. Mutta ajattelen, että hyvä pohja tiedollisesti ja mielenkin kanssa on tehty jo edellisissä raskauksissa. Kurkkaa aiemmat mietteet aiheesta tarvitseeko kolmanteen synnytykseen enää valmistautua?

Avautumisvaihe ja kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä avautumisvaiheen vietimme kotioloissa doulan ja miehen kanssa lääkkeettömiä kivunlievityksiä käyttäen. Sairaalassa pääsin sisätutkimuksen jälkeen synnytysaltaaseen. Kivunlievityksenä käytettiin mm. akupainanta, liike, vesi, doula, tsemppaaninen, mies, äänenkäyttö, hengitys, rentoutuminen, mielikuvat.

Kätilö laittoi minulle myös akuneulat korviin, mutta en osaa sanoa, mikä niiden vaikutus hommassa oli. Ja kyllä, lasken myös miehen ja doulan läsnäolon kivunlievitykseksi, koska myös tuki ja turvallisuuden tunne ovat synnytystä edistäviä asioita.

Kotisynnytyksessä avautumisvaiheessa nojailin jumppapalloon, oleilin suihkussa ja synnytysaltaassa. Vielä ekaakin synnytystä vahvemmin käytössä olivat äänenkäyttö, rentoutuminen ja hengitys. Myös musiikkia kuuntelin tässä synnytyksessä, ja koin sen voimaa tuovaksi tekijäksi. Aluksi Juha Tapiota jumppapallolla ollessa, synnytysaltaassa oleillessa sitten Nina Leetä.

Toimenpiteet

Sairaala ja koti ovat hyvin erilaisia synnytyspaikkoja, ja luonnollisesti myös toimintatavat ovat hyvin erilaisia. Sairaalassa on usein tietty protokolla, jota noudatetaan. Lähtökohtaisesti kotisynnytyksissä puututaan synnytyksen kulkuun todella vähän. Synnytykseen puuttumisen tiedetään lisäävän riskejä, ja kotisynnytyksessä riskejä ei voida ottaa. Sairaalassa on eri, kun jos joku toimenpide tekisikin haittaa, on sektiovalmius kuitenkin aina olemassa.

Sairaalasynnytyksessäni kokonaisuuteen kuului tullessa sisätutkimus makuuasennossa, jatkuva sydänäänien kuuntelu langattomilla laitteilla, kätilön ohjaamaa ponnistusta (aluksi), sekä yritys tuikata reiteeni oksitosiinipiikki, vaikka olin sen erikseen kieltänyt, eikä se myöskään ollut tilanteessa tarpeellinen. (Perustelu: "tämä annetaan kaikille")

Sinällään voisi sanoa, että sairaalassakin selvisin aika vähin toimenpitein. Yksi tekijä varmasti se, että sairaalaan tullessa olin jo kahdeksan senttiä auki, joten ei tarvinnut mitään kummempia kommervenkkejä, vippaskonsteja tai odottelua. Silti koin nuokin toimenpiteet melko häiritsevinä synnytyksen kulkua ajatellen.

Toisessa synnytyksessäni, eli kotisynnytyksessä sisätutkimuksia minulla ei ollut (toki niitä sielläkin saa halutessaan), koska synnytys eteni hyvin nopeasti. Kenellekään paikalla olleista ei tainnut jäädä epäselväksi, kun oli ponnistusvaiheen aika. Synnytyksen aikana sydänääniä kuunneltiin muutamaan otteeseen.

Ja mikä tärkeää myös, paikalla oli ainoastaan minun itseni valitsemia ihmisiä. Sellaisia, joiden seurassa tiesin pystyväni rentoutumaan, ja joiden tiesin antavan minulle myös täyden tuen sekä synnytysrauhan ilman ikäviä yllätyksiä tai riitelyä (sairaalassa ehdin kohdata tätäkin).

Ponnistusvaihe

Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaiheen kestoksi on merkattu 15 minuuttia, jälkimmäisessä se oli viiden minuutin luokkaa. Kumpikaan ei siis mikään kauhean pitkä rupeama. Esikoista ponnistelin synnytysjakkaralla. Ensimmäiset ponnistusyritykset olivat tosi brutaaleja. Kätilö ohjeisti ponnistamaan, vaikkei mulla ollut sillä hetkellä supistustakaan päällä. Kiire tai hätä ei ollut, jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi näin ponnistutettiin. Kai se on vain niin tyypillistä sairaalassa, kun esimerkiksi puudutetut äidit saattavat tarvita enemmänkin ohjeistusta ponnistamiseen.

Aluksi hämmentyneenä koitin sitten ponnistaa kaikin voimin, vaikka oikeastihan tiesin, ettei niin "kuuluisi", tai kannattaisi tehdä. Kilttinä tyttönä ja eka synnytys kyseessä, niin tottelin. Ilman supistuksia ponnistaminen tuntui todella järkyttävältä.

Tavallaan tuntui jo siinä hetkessä, ettei tää tee kauheen hyvää keholle. Ihme kuitenkin, ettei käynyt sen hullummin. Onneksi oli hyvä ponnistusasento, ja olin valmistellut välilihaa öljyten ja hieromalla. Ja ehkä ihan myös good luck. Loppuponnistus meni paremmin, omien supistusten kanssa, mutta siinäkin käytin aivan liikaa voimaa puskemalla itse, enkä keskittymällä rentouttamaan lihaksia. Muistona rajusta ponnistamisesta oli synnytyksen alkuviikkojen jälkeen lievä laskeuma, joka onneksi meni itsestään ohi, mutta epätietoisuus sen suhteen tuntui ahdistavalta.

Toisessa synnytyksessä menikin ihan eri lailla. Toki se oli nopeampi settikin, mutta myös itse keskityin tässäkin vaiheessa hengittämään ja rentouttamaan itseäni. Omilla voimilla työnsin vain silloin, kun tuntui, että on ihan pakko niin tehdä. Kätilö yhdessä vaiheessa sanoikin, että nyt älä työnnä yhtään enempää. Vaikka toki ponnistusvaihe tuntuikin, niin silti tuntemus oli aivan eri, kun ei ponnistanut yhtäkään kertaa apinanraivolla.

Fyysinen vointi synnytyksen jälkeen

Suurimmat erot miulla on ollut kuitenkin siinä synnytyksenjälkeisessä olossa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin heikossa hapessa voimalla ponnistamisen jälkeen. Huippasi kovasti, pyörryinkin muutamaan otteeseen. Ei kiva. Toisessa taas olin ihan voimissani ja jaloillani heti, vaikka molemmissa esim. hemoglobiini on synnyttämään mennessä ollut samalla tasolla, ja verenvuoto vähäistä.

Esikoisen synnytyksen jälkeen myös alapää oli kipeä useamman viikon. Sain kyllä istuttua ihan ok, ilman ekstrapehmikkeitä, kunhan istumaan asettautui varovasti. Myös vessassakäyminen sattui, ja se tapahtuikin käsisuihku apuna.

Ylenpänä mainitsinkin jo lievän laskeuman. Alapäässä oli tosiaan ikävä paineentunne, olisi tehnyt mieli kävellä kättä haaroissa pidellen, kuin alapäätä tukien. Jälkitarkastuksen sisätutkimus oli ihan höpöhuuhaata. Ainoa syy, miksi halusin sisätutkimuksen, oli tuo lievä laskeuma. Lääkärin mukaan sellaista ei kuulemma ollut. Itse kyllä tunsin ja tunnen paikkani, ja tiesin emättimen seinämässä olevan lievää laskeumaa. Lääkärin mukaan ei kun vaan juoksuharrastusta jatkamaan.. No joo, neuvolalääkärit harvemmin ovatkaan mitään naisten alapäiden asiantuntijoita, aika hurjaa, kun saavat kuitenkin olla noita tarkastuksia tekemässä ja mm. jakelemassa vastaavanlaisia "liikuntalupia". (Liikunnan aiheuttamia ongelmia korjailtiinkin sitten vuoden ajan..)

Koska toisessa synnytyksessä sain synnyttää kehoa kuunnellen, eikä kukaan usuttanut puskemaan väärään aikaan tai kaikin voimin, oli myös olo synnytyksen jälkeen ihan erilainen. Olin jaloillani heti synnytyksen jälkeen, siinä rauhassa ihmeteltiin istukkaa ja punnittiin itse vauvaamme. Pissaaminenkaan ei sattunut ollenkaan, eikä mulla alapää ollut kipeä synnytyksen jälkeen. Olisin voinut synnyttää vaikka heti uudestaan, sen verran hyvä kokemukseni oli.

Myös jälkivuoto kesti ihmeellisen vähän aikaa.

Pääkoppa synnytyksen jälkeen

Olen onnellinen, kun mulla on ollut vain hyviä synnytyskokemuksia. Esikoisen synnytyksen jälkeen kesti kuitenkin pitkän aikaa käsitellä tuota ponnistusvaihetta, sekä sitä, että avustava kätilö tuli synnytykseeni riitelemään, vaikka meidän käytös häntä kohtaan oli ihan asiallista.

Se, että mulle yritettiin tehdä asioita, jotka oltiin suullisesti ja kirjallisesti kielletty, antoi tosi kovan turvattomuuden tunteen. Jokaisella synnyttäjällä kuitenkin pitäisi olla päätösvalta omasta kehosta. Ja etenkin, kun ei ollut hätätilanne, vaan kaikki oli hyvin.
Mulle, juuri synnyttäneelle jäi vaan kurja olo tapahtuneesta. Hassua, miten tavallaan pieni asia voi nousta vaikutukseltaan niin suureksi. Olo oli ihan ylikävelty.

Kyllä, tärkeintä on, että lapsi ja äiti voivat hyvin ja synnytys menee muutoinkin hyvin, mutta näiden sanojen varjolla usein vähätellään synnyttäjien kokemuksia. Aivan kuin millään muulla ei olisi merkitystä, kuin sillä, että ollaan hengissä. Koska kyllähän muullakin on väliä, vaikka välillä näkeekin röyhkeitä, julkeita kommentteja siitä, kuinka synnyttäviä äitejä verrataan joihinkin elämysmatkailijoihin, ja kehotetaan käymään lasten teholla saamassa perspektiiviä elämään.

What? Ai että synnytyskulttuuria ei kannata kehittää, koska joillekin käy huonommin? Samalla logiikalla esim. tasa-arvossa ei kannata pyrkiä edemmäs, koska "kattokaapa vaikka Afrikasta vähän perspektiiviä elämään!". Ei näin.

Niitä hetkiä ja kokemuksia kantaa kuitenkin sisällään koko ikänsä. Ei syntymän ihmettä unohda, oli se sitten ihanaa, ok, tai todella traumatisoivaa. Ja esimerkiksi traumatisoivat synnytykset näkyvät kyllä, on kuitenkin olemassa synnytyksen jälkeistä masennusta, vaikutukset lapsilukuun, kiintymyssuhteen muodostumiseen, pelkopolikäynnit, jaksaminen vauva-arjessa, vaikutus synnyttäjän seksuaalisuuteen jne. Vaikutukset voi olla hyvinkin kauaskantoiset.