Mother's blessing, vauvan kokoarvio ja osteopatiakäynti - raskausviikot 37-39

 

Nyt voi kai jo sanoa, että eletään aika jänniä aikoja! Vauva voi syntyä ihan milloin vain. Omat ajatukset alkavat jo aika lailla pyöriä synnytyksessä. Ihanaa! Eikä kyllä enää malttaisi odottaa yhtään.

Tämä raskaus on tavallaan tuntunut todella pitkältä. Nyt ei kuitenkaan ole paljoa enää jäljellä. Se jos mikä tuntuu ihanalta. Vatsa on aika ihana pallero, mutta kaipaan myös sitä mahattomuuden helppoutta. Vaikka juu, kroppani ei ole sitä palautumistyyppiä, joilla vatsa häviää nopeasti muutamassa päivässä tai viikossa synnytyksen jälkeen. Minulla nahka kuroutuu pikkuhiljaa ja kilotkin ovat tippuneet hissukseen. Mutta mietitään sitä sitten, kun on sen aika. 

Raskausviikko 39 on parhaillaan menossa. Pari viikkoa sitten kävin lähisynnärillä vauvan kokoarviossa, koska lääkärineuvolassa kohdun sf-mitta oli pompsahtanut aika korkealle. Hyvähän se on tarkistaa. Kolmas vauva jo tulossa, mutta ekaa kertaa olin tällaisessa kokoarvioinnissa. Ihan hyväkin, ettei näitä tehdä rutiinisti, vaan ainoastaan jos on tarvetta. Vauvan kokoarviokin on kuitenkin vain arvio, sinällään suuntaa antava, mutta voi heittää suuntaan tai toiseen.

Vauvan kokoarvio ja kotisynnytys

Loppupeleissä synnärillä lähinnä keskusteltiin tulevasta kotisynnytyksestä, ja mulla oli pari siihen liittyvää reseptiäkin, joita tarvitsin kirjoitettavaksi. Itseä tällaiset kohtaamiset aina vähän jännittää ennalta, kun ei voi tietää, minkälainen vastaanotto siellä odottaa. Lähinnä siis ihmisten asenteet ja ajatukset. Suomessahan kotisynnytyksiä ei viralllisesti suositella, ja välillä kotisynnyttäjät saavat todella ikävää kohtelua osakseen.

Kohtaaminen oli kuitenkin tosi positiivinen. Lääkäri oli asiallinen, ja tuntui tietävän tutkimuksista ja parin muun länsimaan kotisynnytyskäytännöistä. Mainitsi toki, että Suomessa ei suositella, ja keskusteltiin myös asioista, jotka olisivat syitä sairaalaan siirtymiseen. Eli lähinnä juteltiin, onko mulla realiteetit kohdallaan. Olin ilahtuneen yllättynyt, että lääkäri oli tietoisen oloinen asioista. Esimerkiksi siitä, että itsestään käynnistynyt, lääkkeetön ja mahdollisimman toimenpiteetön synnytys matalan riskin uudelleensynnyttäjällä todennäköisesti tulee menemään hyvin. 

Edellinen kotisynnytykseni löytyy täältä.

Lopuksi myös pikaisesti ultrattiin vauvaa, ja kaikki vaikutti siellä kohdun sisällä olevan ihan mukavasti. Ei vauvakaan mikään jättiläinen, vaikka sf-mitasta olisi niin voinut luulla. Aika samankokoinen tyyppi näyttäisi olevan tulossa, kuin nuo minun aiemmatkin vauvat, eli noin neljää kiloa arveltiin syntymäpainoksi. Syytä korkealle sf-mitalle ei siis sieltä löytynyt, ja viime viikolla neuvolassa mittaillessa mitta olikin laskenut :D Vauva ei vielä kuitenkaan ole laskeutunut, joten mittaustulos ei johdu siitä. Vauva on varmaan vaan ollut vähän eri asennossa. 

Rv39 -melkoinen pallo, mutta vointi silti hyvä!

Raskausajan osteopatia ja Mother's blessing -juhla

Viime viikolla oli mukavia menoja, treffasin muutamaa lähialueen kotisynnyttäjää ja kävin osteopaatilla. Olen aiemmin maininnutkin, että mulla on tapana raskausaikana käydä se pari kertaa osteopaatilla. Sellaisella tekijällä, joka osaa raskausajan hoitoja. Olen melko tarkka siinä, kenellä käyn, ja kysyinkin suosituksia edelliseltä osteopaatiltani. 

Jos olisi jotain kropan vaivoja, niin toki sitten olisi hyvä käydä useamminkin niitä hoidattamassa. Raskausajan kaikenlaiset vaivat ovat tyypillisiä, mutta niiden kanssa ei ole pakko elää. Useinhan neuvolassa sanotaan vaikkapa liitoskivuista, että ne nyt vain kuuluvat raskauteen. Ei niiden ole kuitenkaan pakko kuulua. Se, että joku asia on yleistä, ei tarkoita että sen pitäisi automaattisesti kuulua raskauteen.  

Nyt itsellä oli ajatus, että tehdään vikat tasapainotukset lantion alueelle, ja muutenkin tarkistetaan, että kaikki on synnytystä varten valmista. Oli hyvä käynti, ja myös häpyliitoksen jomotukset jäivät sinne käynnille. 

Olen jo varannut ajan myös vauvalle, mikäli hän on vaan syntynyt siihen mennessä :D Itsellekin varaan ajan sitten synnytyksen jälkeen, omaa palautumista tukemaan. 

Menneenä viikonloppuna juhlittiin mun Mother's blessingiä pienellä porukalla. Tässä postauksessa muutama kuva viikonlopun ihanasta kukkaseppeleestä :) Mulla on joka kerta ollut mother's blessingit baby showereiden sijaan. Ja tykkään kyllä, siitä että keskitytään äitiin vauvan sijaan. Ystäviä ja yhdessäoloa. Voimauttavaa. Vauvan ympärillähän asiat pyörivät sitten hänen synnyttyä, niin on kiva, kun juhlat eivät niinkään ole täynnä vauvaa. Edellisistä juhlista aika tarkalleen kolmen vuoden takaa löytyy täältä.

Tällä kertaa me tehtiin ihanaa jalkakylpysuolaa, kasvoseerumit Young Livingin eteerisillä öljyillä, mahakipsi, sain kukkaseppeleen, siunauksia ja paljon kauniita sanoja. Hyvää ruokaa, ihania ihmisiä. Lopuksi mentiin vielä löylyihin läheltä kerättyjen yrttien ja vastojen kanssa.

Viimeisten raskausviikkojen valmistelut

Nyt tavallaan loppuraskaus on enää odottelua. Mitään suurempaa ei ole sovittuna enää. Allas on valmiina ja odottaa pumppaamista, vesiletku on kaivettu kaapista, pressu on jossain päin varastoa. Synnytysöljyt sekoitettuna, rebozo kaivettuna esiin, kookosvesi jääkaapissa ja juomapillitkin löydetty. Synnytystiimi kartoitettu ja pakastimesta löytyy monipakkaus pitsaa jota voi sitten syödä synnytyksen jälkeen. Heh. 

Synnytysmusiikit ovat vielä vähän vaiheessa, ja muutaman synnytysvoimalause-taulunkin voisi vielä askarrella. Semmoista kivaa odottelupuuhaa. Ei pakollista, mutta kun tässä tätä aikaa ilmeisesti vielä on, niin pientä puuhastelua on kiva olla. Tokihan tässä koko ajan pyörii tavallinen lapsiperhearki, niin senkin takia nuo pienet puuhat ovat mukavia, vievät ajatusta synnytykseen kotitöiden ja lasten kanssa olemisen välissä. 

Valmistautumista tämäkin :) Tunnelmavalot, jos tälläkin kertaa 
synnytys tapahtuu yölllä.

Kellonaikaa, päivää tai muutenkaan synnytyksen kulkua ei voi ennustaa. Valmistautuminen on silti aina järkevää. Se valmistaa myös mieltä tulevaan. Mieli onkin ollut hyvä jo pitkän aikaa, vaikka välillä tuleekin sellaisia "eikä, en jaksa jos tässä menee vielä neljä viikkoa!" -hetkiä. Etenkin lasten syntymäpäiväjuhlien jälkeen oli olo, että huhhuh, mutta nopeasti voimat taas siitä tasaantui arjen tullen. 

Olo kropassa on jotenkin tosi tavallinen, eikä oikeastaan tunnu yhtään siltä, että synnytys olisi lähenemässä. Mihinkään ei kolota, supistele tai mitään. Hassua ajatella, että vauva kuitenkin lähiviikkoina syntyy!

Kurkkaa myös

Vauvan asentoon vaikuttaminen

Raskauskuulumisia rv34

Neuvolassa ei painostettukaan sisätutkimukseen

Instagramin puolelta @iloelolaura löytyy ajantasaiset kuulumiset, ja varmaan myös synnytyksen lähestyessä siihen liittyvää :) 

Synnytys ja omaan kehoon luottaminen. Vaikeaa vai helppoa? Viikon nosto.

 

Naisen keho pystyy ihmeellisiin asioihin. Tai ainakin silloin, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Joskus mieli voi olla suurena esteenä kropan toiminnalle. Esimerkiksi synnytyksen kulusta tiedetään, että mieli vaikuttaa suurelti synnytyshormoneiden toimimiseen. 

Oma kolmas synnytykseni lähestyy, joten luonnolisesti synnytysaiheet ovat kovasti mielen päällä. Julkaisen joitakin aiempia tekstejäni aiheesta, pienin päivityksin. Alkuperäinen postaus löytyy täältä.

Tässä raskaudessa minulla ei alkuun ollut minkäänlaista luottoa kehooni. Keskenmeno söi keholuottamuksestani aimo siipaleen. Iso osa tästä raskaudesta on mennyt asian käsittelyyn ja tavallaan uuteen nousuun. Voimaantumiseen ja luottamuksen kasvattamiseen. 

Oman mielen kannalta kuopuksen raskausaika kolme vuotta sitten oli helpompaa aikaa. Olin tietoisesti kasvattanut keholuottamusta, lukemalla, ajatteluani ohjaamalla jne. Alusta asti oli helppo luottaa jo ennalta omaan kehoon myös synnytyksessä. Esimerkiksi olin hyvin varma, että synnytyksen kesto tulisi olemaan kolme tuntia. Ja se oli. Jostain vain tiesin sen. 

Loppukesän ja syksyn aikan itselläni on keholuottamus noussut kohisten. Kun muutto ja muut hommat saatiin hoidettua alta pois, on ollut eri tavalla aikaa työstää asioita mielenkin tasolla. Ennen muuttoa tuntui mielen päällä olevan niin paljon muuta, ettei synnytyksen miettiminen tuntunut ajankohtaiselta. 

Joku muu tietää paremmin?

Normaalielämässä aika moneen meistä on istutettu ajatus siitä, että joku muu tietää meitä paremmin, oli asia mikä hyvänsä. Koronasuositukset, ruokasuositukset ja muut.. Ehkä vähän sen suuntaista, että jätetään ajattelu "ammattilaisille", mitä me pienet maanmatoset mistään tietäisimme? Taidamme olla aika auktoriteettiuskovaista kansaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Sama myös synnytyksessä, monesti ajatellaan, että kätilö kyllä tietää, miten kuuluu synnyttää, ja kertoo sitten kyllä. Ja onhan se tavallaan niinkin, kyllähän kätilö tietää ylipäätänsä synnytyksistä, ja vaikkapa osaa tarjota erilaisia lääkkeellisiä apuja synnytykseen. 

Jos kuitenkin menen synnyttämään sillä ajatuksella, että joku muu tietää itseäni paremmin, en ehkä voisi kuunnella itseäni ja kehoni viestejä niin hyvin, koska keskittyisin sen sijaan kuuntelemaan jonkun muun arviota tai mielipidettä synnytyksestäni. 

Toki kätilöt ovat rautaisia ammattilaisia, mutta kokemusta juuri sinusta synnyttämässä heillä tuskin on ennestään. Paitsi toki, jos satut saamaan ennestään tutun kätilön, niin hän voi muistaakin asioita sinusta synnyttäjänä :)

En tarkoita, etteikö myös kätilön kuuntelu olisi tärkeää. Esimerkiksi vauvan sydänäänet ja muut ovat oma lukunsa, mutta tämä luku ei kerro niistä.

Aiemmat kokemukset voivat nakertaa luottamusta

Epäluottamus omaan kehoon, itseen synnyttäjänä, omiin tuntemuksiin, oloihin, ajatuksiin. Kulttuurimme, ja etenkin sen synnytyksiä kauhisteleva, pelotteleva ja medikalisoiva puoli siitä on yksi osatekijä. Lisäksi monet aikaisemmin kokemamme asiat siihen päälle, niin voi sentään. 

Siinä on kiva suo, josta yrittää sitten itselleen ammentaa luottamusta synnytystä ja sen luonnollisuutta kohtaan. Mieli, joka voisi olla paras työkalumme, onkin meitä vastaan. Melko harvassa on maassamme kannustava ja tsemppaava ilmapiiri synnyttämistä kohtaan, mutta onneksi sellaistakin löytyy. Kuten alussa mainitsinkin, itsellä keskenmeno on vaikuttanut myös mieleen, ja vaati tässä raskaudessa eri tavalla asian työstämistä.

Mieltä häiritsevän asian ei kuitenkaan tarvitse olla noinkaan radikaali. Se voi muukin asia, jossa tuntuu, että oma kroppa ei ole toiminut halutulla tavalla. Tai ihan vaikkapa sukulaisen kommentti "meidän suvussa synnytykset ovat pitkiä ja kivuliaita", ajatus "liian pienestä" lantiosta, tuttavan kokemus vaaratilanteesta sairaalasynnytyksessä ja muut kommentit, jotka jäävät mieleen elämään ja vaikuttamaan. 

Tieto ei lisääkään tuskaa?

Tieto voi lisätä hurjasti luottamusta. Oikea, faktoihin perustuva tieto, ei pelottelu, mutuilu ja tarinat. Aiempina raskausaikoinani olen lukenut paljon synnytykseen liittyvistä hormoneista, kehon toiminnasta, lukenut synnytyskertomuksia ja katsonut synnytysvideoita. Ne kuitenkaan yksistään eivät ole riittäneet tuomaan varmuutta itselleni, vaikka ovatkin osaltaan olleet hyvin voimaannuttavia.

Synnytyksen normaali fysiologinen kulku on ihmeellistä, ja siihen perehtyminen on avannut ovia varmuudelle mielessäni. Tieto on auttanut mieltäni tekemään tehtävänsä synnytyksessä, eli vetäytymään ja antamaan tilaa keholleni synnyttää.

"Jos olisimme olleet kotona, olisimme kuolleet"

Kuolemakortti heitetään usein synnytyksen yhteydessä. Kuolemakortti ei varsinaisesti luo kenellekään luottamusta synnytykseen. Se antaa kuvan, että ihan tavallisessa synnytyksessä, jossa siihen mennessä kaikki on mennyt hyvin, kuolemanvaara kurkkaisi joka nurkan takaa, valmiina astumaan esiin.

Tärkeät yksityiskohdat unohtuvat.  Se, kuinka synnytyksessäkin jokainen asia vaikuttaa seuraavaan asiaan. Synnytykseen puuttumisilla on myös negatiivisia puolia, suuriakin riskejä. Usein vain sanotaan "me olisimme kuolleet, jos olisimme jääneet kotiin", vaikka todelllisuudessa sama tilanne ei olisi toistunut kotona. Sairaalassa on omat riskinsä, kotona omansa. Jo pelkästään sairaalaan siirtyminen on yksi tekijä.

Virheelliset käsitykset ovat sitkeässä, ja monet äidit mielellään kertovat eteenpäin myös (tai ehkä etenkin?) niitä hurjia ja karujakin synnytystarinoita pelottelu- tai varoitusmielessä. 

Mieli, tehokkain työkalu synnytyksessäkin 

Omalla kehollamme on valtava osaaminen moneen, ja naiskeholla on myös taito synnyttää. Taito, jota mieli pyrkii ohjaamaan. Mieli voi olla joko hyvä työkalu, tai sitten se, joka jarruttaa koko hommaa. Pelko on yksi tehokkaimmista luottamuksen tuhoajista. 

Koen, että kun kehon ja mielen yhteistoiminta synnytyksessä on mieleen juurrutettu, ja autonominen hermosto, pelon vaikutukset, synnytyksen vaiheet ja muut ovat tuttuja, pystyy myös pelolle sanomaan heipat. Muiden kauhukokemukset saa suljettua oman mielen ulkopuolelle. Sen jälkeen mieli on vapaampi keskittymään asioihin, joista voi olla synnytystilanteissa hyötyä. Toki siltikin yllättäviä tilanteita tulee varmastikin vastaan, mutta mieli on työkalu, joka auttaa eteenpäin. 

Taidan vetäytyä jo synnytyskuplaani odottelemaan synnytystä! 

Hyppää mukaan Instagramin puolelle @iloelolaura , sieltä saattaa löytyä myös synnytykseen liittyviä asioita :)

Lisää aiheesta:

Synnytysteni väliset eroavaisuudet

Tarvitseeko kolmanteen synnytykseen valmistautua?

Miksi synnytyspettymys kannattaa käsitellä?

Viisi vuotta äitiyttä on opettanut..

Olen ollut viisi vuotta äiti. Joka vuosi lapsen synttärit saavat samalla lailla herkistymään. Kun muskarissa laulettiin lapselleni onnittelulaulua, pidättelin kyyneleitä. Lapsen syntymäpäivät laittavat ajatusrattaita pyörimään monella tapaa.

Vaikka toisaalta, koska ajan juoksun huomaa lapsista niin hyvin, on oma ikäkin tullut tietyllä tapaa tärkeämmäksi. Iän kertyminen. Kiitollinen siitä, että on taas yksi vuosi eletty, nähty ja koettu. 

Mitä viisi vuotta äitinä on sitten opettanut? Varmasti jotain, mutta sitä on vaikea tuoda pään sisältä kirjalliseen muotoon. Tai oikeastaan minkäänlaiseen muotoon.

Koekappale ja oma polku

Esikoinen on aina tietyllä tapaa se koekappale. Hänen kanssaan koetaan ensimmäistä kertaa kaikki kasvun vaiheet. Toisen kanssa se on erilaista, kun kuitenkin edes vähän tietää, mitä on tekemässä ja on ajatusta siitä, mitä odottaa. Vaikka yksilöitä ovatkin, kaikki lapset. 

Esimerkiksi uhmaiästä kirjoitin kesällä, kuinka se ei tunnu aivan niin kreisiltä enää toisen kanssa, vaikka meno ihan yhtä hulvatonta onkin. Erona vain se, että asiasta on kokemusta jo kerran aikaisemmin?

Vuosi sitten pohdin omaa kasvuani äitinä, ja kerroin, kuinka edelliset vuodet ovat olleet niitä parhaita. Ihania, hetkittäin uuvuttavia ja ripauksittain raskaitakin. Parhaita yhtä kaikki. 

Kaksi vuotta sitten totesin, ettei kärsivällisyys ole hyveeni, mutta etenen koko ajan. Kolme vuotta sitten en olekaan näköjään kirjoittanut aiheesta, olen tainnut olla niin orientoitunut jo silloiseen, tulevaan synnytykseen. Tai sitten syy on ehkä se, että olen ollut niin alussa äitiydessäni (okei, olen kyllä vieläkin ihan alkutaipaleella!), että ei ole oikeastaan vielä tullut kummempia ajatuksia. 

Hauska ajatella hetkiä neljän vuoden takaa. Ihka ensimmäinen blogipostaukseni vuodelta 2016 kertoo niistä. Koen, että se oma äitiys alkoi kunnolla muovautumaan vasta silloin, ensimmäisen vauvavuoden jälkeen. 

Tänä vuonna..

Tänä vuonna olen ollut joinakin hetkinä aika väsynyt fyysisesti. Ensin alkuraskauden väsymys (ja siihen päälle se vitsin koronakevät, kun kaikki harrastukset ja muut peruuntuivat), nyt jo vähän sellainen loppuraskauden kropan uupumus. Välissä onneksi oli myös energisiä ajanjaksoja. Väsähtäneemmät vaiheet ovat koetelleet itseäni äitinä, koska joka hetki ei ole ollut voimia tehdä lasten kanssa niin paljon kuin voisi ja haluaisi, tai olla niin leppoisa äiti, kuin mitä toivoisi olevansa.

On joutunut tekemään aktiivista ajatustyötä, että väsyneinä hetkinäkin äänensävy pysyisi tavallisena ja positiivisena. Nalkuttavan ja valittavan sijaan. Ja tietenkään siinä ei ole läheskään aina onnistunut. No, eipähän ole päässyt liikaa ylpistymään omasta itsestään. 

Anteeksi pyytäminen ja leppyminen kuitenkin onneksi tuntuu nykyään entistä helpommalta. Ehkä juuri siksi, kun ymmärtää, ettei kukaan ole täydellinen, eikä sellaista kenenkään tarvitse tavoitellakaan. Tänä vuonna omiin rukouksiin on vähän itsestään tullut joukon jatkoksi lempeys ja viisaus vanhempana.Niitä ei vaan voi olla liikaa kellään.

Oma fyysinen väsymys on enemmänkin ollut hetkittäistä, että vaikkapa aktiivisen ja mukavan aamupäivän jälkeen on aivan totaalisen uuvahtanut, ja tarvitsee tosi kovaa pienen oman hetken keskellä päivää. Eikä silloin halua vastata yhteenkään kysymykseen, vaan olla vain hiljaa itsekseen, teekuppi kädessä, ehkä somea selailleen tai kirjaa lukien. 

Omien rajojen vetämistä siis. Vaikka on äiti, ei silti tarvitse olla koko ajan saatavilla. Äideilläkin on lupa vetää omia rajojaan. Ns. omaa aikaa olen aina saanut, tänä vuonna vaan nuo pienemmät hetket arjen keskellä ovat olleet oikeastaan paljon tärkeämpiä.

Ennakoinnin taitoa on tullut harjoiteltua, että on voinut tarjota omiin huilahdushetkiin lapsille tekemistä, jonka parissa he viihtyvät tovin. Jemmakaappi ja lelujen kiertokulku ovatkin olleet ahkerasti käytössä, ja oikeasti aika kovasti hyödyksi tänä vuonna. Ehdottomasti meillä nykyään kaikki lelut eivät ole yhtä aikaa esillä, vaan niitä vaihdellaan tietyin väliajoin kaappiin ja esille. 

Mutta viisi vuotta äitinä, aikamoista! Vielä saadaan nauttia tällaisesta arjesta vuoden ajan, sen jälkeen onkin eskari edessä yhtenä etappina.

Kurkkaa myös

Et ole huono äiti tai paska mutsi

Muista, olet lapsesi turvasatama

Äitiys ei määritä minua, minä määritän äitiyteni

Tule mukaan myös arkeen Instagramissa @iloelolaura !

Tykkään luonnonkosmetiikasta, MUTTA..

Olen ollut luonnonkosmetiikan käyttäjä suunnilleen kymmenen vuotta. Aluksi taisin tiputella tavallisen kosmetiikan tuotteita yksitellen pois, sitä mukaa kun löytyi hyvä vaihtoehto tilalle. Alkujaan myös puteleiden määrä itselläni oli suurempi. Vuosien varrella olen todennut, että vähemmälläkin pärjää.

(Paitsi terapeuttisen tason eteerisiä öljyjä minulta löytyy reilummin, mutta niitä käytetäänkin mm. kehon hyvinvoinnin ja puolustuksen tukemiseen, niin se onkin jo eri tarina.. :) ) Niistä löydät aiemman kirjoitukseni täältä.

Ennen luonnonkosmetiikkaa värjäsin hiuksia varmaan noin viiden vuoden ajan, suunnilleen kerran kuukaudessa. Etenkin viimeisimmät vuodet piti värjätä usein, koska viihdyin punatukkaisena, kirkkaanpunaisissa hiuksissa. Silloin käytössä oli myös sävyttävä hoitoaine, jokapäiväinen hiuslakkapilvi ja tavalliset meikit, hajuvedet, aurinkorasvat ja muut. Niitä aikoja ei kyllä ole ollut yhtään ikävä :)

Sertifikaatin hyödyt ja sen tuoma laiskuus itselle

Mutta se luonnonkosmetiikka. Aiemmin en ollut kovin tarkka, minkälaista luonnonkosmetiikkaa käytin. Monesti menin vain sertifikaateilla, tuntui helpolta, että niiden kautta tiesi, mitä aineita tuotteessa ainakaan ei ollut. En jaksanut lueskella tuotteiden INCI-listoja jatkuvasti. Ja onhan ne oikeastikin käteviä, karsivat monta asiaa pois. 

Nykyään ajattelen, että sertifikaatti antaa toisaalta myös tunteen siitä, että tuote olisi jotenkin tosi luonnollinen, tai sen käyttäjälle hyväksi. Vaikka näin ei suinkaan aina ole. Luonnonkosmetiikka voi olla myös halvoista raaka-aineista valmistettua, niin että siinä ei juurikaan ole mitään hoitavia ainesosia. Tai yksittäiset ainesosat kasvatettu vahvoja torjunta-aineita käyttäen (myös luomussa voi näitä olla..) jne.

Eli käytännössä niin, että toki ne terveydelle haitallisimmat ainesosat on jätetty pois (ne mitkä tavallisessa marketti/luksus jne -kosmetiikassa ovat sallittuja), mutta niitä ei ole korvattu millään hienolla ja upealla, luonnon parhailla asioilla. Osa valmistajista menee hinta edellä.

Ja tavallaanhan sen ymmärtää, koska meitä luonnonkosmetiikkaa käyttäviäkin on hyvin eri ajatuksilla ja eri ostohaluilla tai kukkaron koolla varustettuja. 

Onneksi löytyy myös tuotteita, joiden ainesosat, eli se INCI-lista näyttävät ihanilta. Ja yrityksiä, joiden omat arvot ovat korkealla myös tuotteen ainesosista ja niiden kasvattamisesta lähtien. Se ei välttämättä tarkoita, että lista ainesosista on lyhyt. Hyvä tuote voi koostua yhtä hyvin vaikka kolmesta ainesosasta tai kahdestakymmenestä. 

Sivusin aihetta myös postauksessa raskaus ja kemikaalikuorman vähentäminen

Oma ajatus nykyään taitaa enemmän olla se, että ne harvat putelit joita käytän, haluan niiden olevan itselleni jollain tapaa hyväksi. Käytännön esimerkki. Olen useamman luonnonkosmetiikan palashampoon käyttänyt tietyltä merkiltä, koska se oli ihan tosi hyvin pesevää shampoota. Niissä kun myös on palasaippuoiden/palashampoiden välillä suuriakin eroja, ja olen kokeillut myös monia sellaisia, jotka eivät tukkaa puhtaaksi saa.

Itseä kuitenkin hämmensi se, että ainesosat ovat lähinnä kemiallisia yhdisteitä, sen sijaan että olisi käytetty kasvin x ja y ihania osia pesemään hiusta ja vaikka hoitamaan päänahkaa. Ei sinällään, että se väärin olisi, mutta itse ehkä kaipaan jotain enemmän kosmetiikalta, jota käytän. SIksi olen nyt hankkinut taas muuta shampoota.

Jos tuotteessa ei ole kiellettyjä ainesosia, voidaan sitä tavallaan kutsua luonnonkosmetiikaksi, vaikka siinä olisi tosi pieni määrä mitään "luonnon" aineita. Se on sinällään surullista, koska luonnosta löytyy kyllä upeita, laadukkaita, hoitavia ainesosia. Jotkut toki määrittelevät, että luonnonkosmetiikka on "niin luonnollista kosmetiikkaa kuin voi olla", mutta jos näin olisi, aika moni tuotesarja ei sitten loppujen lopuksi olisikaan luonnonkosmetiikkaa. Luonnonkosmetiikkaa käsitteenä ei ole lailla määritelty. 

Luonnonkosmetiikka ei sopinut itselle?

Joskus kuulee, että joku kokeili luonnonkosmetiikkaa, mutta se ei sopinut itselle. Mitä tarkottaa, että kokeili luonnonkosmetiikkaa, jotain yhtä tuotettako? Luonnonkosmetiikka kun on toisaalta myös aika villi viidakko, tuotteita löytyy laidasta laitaan. Se on vähän sama, kuin jos olisi kokeillut vaikkapa kaupasta vihreäpurkkista shampoota, mutta se ei sopinut omaan käyttöön, ja sitten sanoisi, että tavallinen kosmetiikka ei sovi itselle. 

Tai sitten vaikkapa oman elämän esimerkki tältä kesältä, myös postauksen kuvaan liittyen. Olen kahdesti tänä kesänä kihartanut hiukset niin, että tarve on ollut ulkosään kestäville kiharoille. Molemmilla kerroilla valitsin laittaa hiuksiini tavallista, hajustamatonta hiuslakkaa, jotta kampaus kestäisi (vaikka se käy nenääni :D Multa löytyy kaapista pieni purkki hiuslakkaa vastaavia, muutaman kerran vuodessa toistuvia hetkiä varten.).

Jos hiuksensa kuorruttaa tällaisella kemikaalipilvellä, ei se ihan millä tahansa shampoolla sitten lähde puhtaaksi. Ihan ymmärrettävää. En omista tavallisen kosmetiikan pesuaineita, joten hiukset vaativat useamman pesukerran, ennenkuin hiukset sai puhtaaksi lakkatökötistä. Ekan pesukerran jälkeen hiukset haisivat vielä ihan hiuslakalle. Luonnonkosmetiikan "hiuslakka" näillä shampoilla kyllä hiuksista puhdistuu. 

Jokuhan voisi tulkita tämän niin, että luonnonkosmetiikan shampooni on surkeaa, eivätkä hiukset lähde sillä puhtaaksi. Vaan tietenkin se riippuu paljon siitä, millä olet tukkaasi ruokkinut. Jos niihin on isketty tujuja kemikaaleja, tarvitaan niihin myös vastaavanlaista pesuainetta, jolla vahvemmat myrkkyliemet irtoavat hiuksista. Kaupan päälle vaan peset itseesi ne vahvat ainesosat.

Halpa luonnonkosmetiikka silti parempaa kuin viherpesty tai tavallinen kosmetiikka

Mielestäni halpakin luonnonkosmetiikka on parempi asia kuin tavallinen tai viherpesty kosmetiikka. Juurikin niiden aineiden vuoksi, jotka ovat kiellettyjä luonnonkosmetiikassa. Tokikin se omaan käyttöön sopivuus huomioon ottaen. Oman kokemukseni mukaan tosin halvat ainesosat luonnonkosmetiikassa helpommin ärsyttävät ihoa, kuin jotkut hoitavammat, paremmin tuotetut/laadukkaammat ainesosat. 

Olen lähiaikoina katsonut muutaman kerran telkkaria (harvinaista), ja joka kerta kosmetiikkamainoksissa on mainostettu hyaluronihappoa. Se tuntuu olevan yksi tämän hetken jutuista kosmetiikassa. Hyaluronihappoa on jokaisen ihossa luonnostaan, mutta iän myötä sen tuotanto hiipuu. 

Ymmärrän, miksi sen käyttö kosmetiikassa on pinnalla tällä hetkellä, se kun on hyvä kosteuttamaan ihoa. Vaikka se kuulostaa luonnolliselta, voi sekin olla kuitenkin myös synteettistä. Ja hyvä muistaa, että se on vain yksi ainesosa. Tuotteen muut ainesosat voivat olla mitä sattuu. Se, että jokin tuote tuntuu iholla hyvältä, ei kerro oikeastaan muuta kuin sen, että se tuntuu hyvältä. Samalla sitä tulee imeyttäneeksi kehoonsa ihon kautta ne muutkin voiteen ainesosat, hyvät ja huonommatkin. 

Luonnonkosmetiikassa hyaluronihappo tehdään kuulemma usein juureksia ja vehnää fermentoimalla. Muitakin ainesosia siihen voi käyttää. Tavallisessa kosmetiikassa hyaluronihappo on useimmiten valmistettu synteettisesti, koska se on edullisin vaihtoehto. Myös eläinperäistä hyaluronihappoa on olemassa, mutta tokikin sen käyttö kosmetiikassa taitanee olla hinnakkaampaa, ja tällä hetkellä myös tuotteiden vegaanius myy. 

Että kyllä, tykkään luonnonkosmetiikasta, mutta kaikkea siitäkään genrestä en enää kiikuttaisi kotiin saakka :)

Ensimmäinen lääkärineuvola, jossa ei painostettu sisätutkimukseen

Olin juuri tämän raskauden lääkärineuvolakäynnillä. Minulla on kolmen raskauden ajalta kokemusta kolmen eri kunnan äitiysneuvolaan kuuluvasta lääkärikäynnistä. Tai sanoisinko, että kokemusta kolmesta eri lääkäristä asian tiimoilta.

Näyttäisi siltä, että äitiyshuollossa tässäkin asiassa on hyvin vaihtelevat käytännöt eri lääkäreiden väleillä. Kuten vaikkapa Suomessa eri synnäreillä on hyvinkin erilaisia käytäntöjä.

Nämä kolme raskauttani ovat sujuneet monella tapaa keskenään aika samantyylisesti. Eli kuten tänään lääkäri kyselikin, niin nytkään ei ole ollut päänsärkyjä, vuotoja, outoja hajuja alapäässä, vatsan yms alueen kipuja, supistuksia, paineet ok, virtsa ok ja niin edellleen. Olikohan vielä joku muu oire, mitä mulla ei ole ollut? Hyvin menee niillä mittapuilla mitattuna. Noista tulee kyllä aina kiva fiilis itsellekin, että tosiaan hei, ei mulla ole mitään noista!

No mutta asiaan. Lääkäri kysyi suoraan, haluanko sisätutkimuksen, ja mainitsi vielä, että sinällään sille ei ole tarvetta, mutta tehdään toki, jos erikseen sen haluan. Tämänhän toki tiesinkin, mutta aina sitä pikkuisen jännittää, että minkälainen näkökulma lääkärillä on asiaan. Valitsin tälläkin kertaa jättää sisätutkimuksen väliin, koska onhan se aina ylimääräinen infektioriski. 

Ja mitäpä lisäarvoa se tässä kohtaa raskautta toisikaan? Uudelleensynnyttäjillä kohdunsuu voi olla reippaastikin auki, eikä se silti vielä välttämättä tarkoita, että nyt synnytys on ihan nurkan takana. Sillä tapaa kohdunsuun tilanne on itselleni tavallaan turhaa infoa tällä hetkellä. Ja lisäksi sisätutkimuksessa on pieni mahdollisuus, että se provosoisi kroppaa supistuksiin tai muuhun. Eikä vielä ole sen aika. 

Otahan housut pois ja käy tutkimuspöydälle

Pieni asia, mutta olen tosi tyytyväinen, että lääkäri oli suositusten tasalla tässä asiassa. "Turhia" sisätutkimuksia ei ole suositeltu enää vuosiin, mutta silti vaikkapa edellisissä raskauksissani (2015 ja 2017) tämä ei ole ollut lääkäreille ihan selvä asia. 

Ensimmäisessä raskaudessa lääkäri sanoi abaut ensimmäiseksi, että otahan housut pois ja käy tutkimuspöydälle. Asiasta keskusteltiin, mutta lääkäri oli selvästi harmistunut, kun kieltäydyin ja totesin, ettei ole oikeaa syytä sisätutkimukselle. Kuitenkaan lääkärikään ei osannut esittää syytä sisätutkimukselle.

Toisessa raskaudessa neuvolalääkäri suuttui ja soitti asiasta synnärille käyntini aikana. No, kätilö synnäriltä vastasikin (kuulin puhelun, koska olin vieressä), että lääkärin antamilla tiedoilla sisätutkimukselle ei ole syytä, paitsi jos äiti sitä toivoo. Niinpä.

Tiedän, että aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi joku ei halua sisätutkimusta. Minulla ei edelleenkään ole mitään sisätutkimuksia vastaan, vaan ainoastaan turhia tai rutiinin vuoksi tehtyjä sisätutkimuksia. Jos minulla olisi pienintäkään oiretta tai tarvetta sisätutkimukselle, ottaisin sen toki heti, koska tietenkin haluaisin lisää tietoa tilanteesta. Ei vaan ole tapana muutenkaan harrastaa toimenpiteitä ilman tarvetta niille, ei raskaanakaan. 

Ei ihan samaa asiaa, mutta läheltä liippaavaa: olen aiemmin kirjoittanut jälkitarkastukseen liittyvästä sisätutkimuksesta. Sieltä löytyy lisää tietoa aiheesta. 

Synnytysteni väliset eroavaisuudet - viikon nosto

Kannattaako synnytyksiä ylipäätänsä vertailla? Omia synnytyksiä on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, ja ainakin omista synnytyksistään voi saada jotakin uutta ajatusta seuraavaa varten. Tavallaan ottaa opiksi. 

Oma kolmas synnytykseni lähestyy koko ajan, ja sen kunniaksi ajattelin nostella aiemmin kirjoittamiani tekstejä aiheesta, pienin päivityksin. Kiva käydä läpi omia aiempia ajatuksia, nyt kun valmistautuu ja odottelee synnytystä. 

Alkuperäinen postaus löytyy täältä.  

Harjoituskappale?

On kaiketi tyypillistä, että ensimmäinen synnytys on harjoituskappale. Ensimmäiseen synnytykseen ei välttämättä valmistauduta, ja siihen liittyy paljon tietämättömyyttä ja ihan uusia asioita. Synnytyksen fysiologiaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole lainkaan perehtynyt asiaan.

Omissa synnytyksissäni on eroja, valmistautumisesta synnytyspaikkaan sekä synnytyksen jälkeiseen olotilaan. Näitä eroja on mielenkiintoista pohtia. 

Takana kaksi synnytystä

Mulla on takana kaksi synnytystä, jotka molemmat ovat olleet hyviä synnytyksiä. Viimeisin synnytys oli kolme vuotta sitten. Se oli suorastaan upea. Ihana. Nykyään joutuu ihan kunnolla keskittymään yrittääkseen palauttaa mieleen sitä olotilaa vauvan syntymän jälkeen. Se oli niin vau.

Molemmissa synnytyksissäni on ollut paljon samaa, mutta myös isoja eroja. Ensimmäinen eroavaisuus on helppo nimetä, synnytyspaikka nimittäin. Esikoinen syntyi Jorvin sairaalassa, allashuoneessa synnytysjakkaralla ollessa, viimeisin taas suunnitellusti kotona olohuoneessamme, veteen synnytysaltaaseen. Ensimmäisen synnytyksen kesto 5,5h, toisen 3h. Ensimmäisestä synnytyksestä en ole tainnut koskaan kirjoitellakaan, mutta kotisynnytys kolmen vuoden takaa löytyy tästä.

Erot synnytykseen valmistautumisessa

Molempiin synnytyksiini valmistauduin mielestäni huolella. Toki näin jälkikäteen mietittynä, olisi ensimmäiseen voinut valmistautua vielä enemmän.

Toiseen synnytykseen valmistautumisesta löytyy lisää tässä ja tässä. Toki muutama kirja jäi viimeisimmällä kerralla lukematta ihan laiskuuttani, mitkä kotiin olin luettavaksi varannut, mutta muutoin sain tehtyä ja pähkäiltyä ne asiat, mitä olin halunnutkin ennen synnytystä hoitaa ja valmistella.

Ekalla kerralla toki minulla ei ollut omaa synnytyskokemusta pohjalla, niin tiedon sisäistäminen oli vähän erilaista. Sen vuoksi en esimerkiksi mitenkään syvemmin paneutunut rentoutumiseen synnytyksessä, tai sisäistänyt kaikkea esimerkiksi autonomisen hermoston toiminnasta, tai etenkään siitä, miksi kehoa ei kannata "häiritä" turhilla asioilla synnytystilanteessa. Tyydyin siis vain pintapuolisiin tietoihin noista asioista.

Nyt tämä kolmanteen synnytykseen valmistautuminen. Se ei ole aivan yhtä kokonaisvaltaista ollut kyllä, kuin toiseen synnytykseen valmistautuminen. Aika loppupainotteista tuntuu olevan. Mutta ajattelen, että hyvä pohja tiedollisesti ja mielenkin kanssa on tehty jo edellisissä raskauksissa. Kurkkaa aiemmat mietteet aiheesta tarvitseeko kolmanteen synnytykseen enää valmistautua?

Avautumisvaihe ja kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä avautumisvaiheen vietimme kotioloissa doulan ja miehen kanssa lääkkeettömiä kivunlievityksiä käyttäen. Sairaalassa pääsin sisätutkimuksen jälkeen synnytysaltaaseen. Kivunlievityksenä käytettiin mm. akupainanta, liike, vesi, doula, tsemppaaninen, mies, äänenkäyttö, hengitys, rentoutuminen, mielikuvat.

Kätilö laittoi minulle myös akuneulat korviin, mutta en osaa sanoa, mikä niiden vaikutus hommassa oli. Ja kyllä, lasken myös miehen ja doulan läsnäolon kivunlievitykseksi, koska myös tuki ja turvallisuuden tunne ovat synnytystä edistäviä asioita.

Kotisynnytyksessä avautumisvaiheessa nojailin jumppapalloon, oleilin suihkussa ja synnytysaltaassa. Vielä ekaakin synnytystä vahvemmin käytössä olivat äänenkäyttö, rentoutuminen ja hengitys. Myös musiikkia kuuntelin tässä synnytyksessä, ja koin sen voimaa tuovaksi tekijäksi. Aluksi Juha Tapiota jumppapallolla ollessa, synnytysaltaassa oleillessa sitten Nina Leetä.

Toimenpiteet

Sairaala ja koti ovat hyvin erilaisia synnytyspaikkoja, ja luonnollisesti myös toimintatavat ovat hyvin erilaisia. Sairaalassa on usein tietty protokolla, jota noudatetaan. Lähtökohtaisesti kotisynnytyksissä puututaan synnytyksen kulkuun todella vähän. Synnytykseen puuttumisen tiedetään lisäävän riskejä, ja kotisynnytyksessä riskejä ei voida ottaa. Sairaalassa on eri, kun jos joku toimenpide tekisikin haittaa, on sektiovalmius kuitenkin aina olemassa.

Sairaalasynnytyksessäni kokonaisuuteen kuului tullessa sisätutkimus makuuasennossa, jatkuva sydänäänien kuuntelu langattomilla laitteilla, kätilön ohjaamaa ponnistusta (aluksi), sekä yritys tuikata reiteeni oksitosiinipiikki, vaikka olin sen erikseen kieltänyt, eikä se myöskään ollut tilanteessa tarpeellinen. (Perustelu: "tämä annetaan kaikille")

Sinällään voisi sanoa, että sairaalassakin selvisin aika vähin toimenpitein. Yksi tekijä varmasti se, että sairaalaan tullessa olin jo kahdeksan senttiä auki, joten ei tarvinnut mitään kummempia kommervenkkejä, vippaskonsteja tai odottelua. Silti koin nuokin toimenpiteet melko häiritsevinä synnytyksen kulkua ajatellen.

Toisessa synnytyksessäni, eli kotisynnytyksessä sisätutkimuksia minulla ei ollut (toki niitä sielläkin saa halutessaan), koska synnytys eteni hyvin nopeasti. Kenellekään paikalla olleista ei tainnut jäädä epäselväksi, kun oli ponnistusvaiheen aika. Synnytyksen aikana sydänääniä kuunneltiin muutamaan otteeseen.

Ja mikä tärkeää myös, paikalla oli ainoastaan minun itseni valitsemia ihmisiä. Sellaisia, joiden seurassa tiesin pystyväni rentoutumaan, ja joiden tiesin antavan minulle myös täyden tuen sekä synnytysrauhan ilman ikäviä yllätyksiä tai riitelyä (sairaalassa ehdin kohdata tätäkin).

Ponnistusvaihe

Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaiheen kestoksi on merkattu 15 minuuttia, jälkimmäisessä se oli viiden minuutin luokkaa. Kumpikaan ei siis mikään kauhean pitkä rupeama. Esikoista ponnistelin synnytysjakkaralla. Ensimmäiset ponnistusyritykset olivat tosi brutaaleja. Kätilö ohjeisti ponnistamaan, vaikkei mulla ollut sillä hetkellä supistustakaan päällä. Kiire tai hätä ei ollut, jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi näin ponnistutettiin. Kai se on vain niin tyypillistä sairaalassa, kun esimerkiksi puudutetut äidit saattavat tarvita enemmänkin ohjeistusta ponnistamiseen.

Aluksi hämmentyneenä koitin sitten ponnistaa kaikin voimin, vaikka oikeastihan tiesin, ettei niin "kuuluisi", tai kannattaisi tehdä. Kilttinä tyttönä ja eka synnytys kyseessä, niin tottelin. Ilman supistuksia ponnistaminen tuntui todella järkyttävältä. 

Tavallaan tuntui jo siinä hetkessä, ettei tää tee kauheen hyvää keholle. Ihme kuitenkin, ettei käynyt sen hullummin. Onneksi oli hyvä ponnistusasento, ja olin valmistellut välilihaa öljyten ja hieromalla. Ja ehkä ihan myös good luck. Loppuponnistus meni paremmin, omien supistusten kanssa, mutta siinäkin käytin aivan liikaa voimaa puskemalla itse, enkä keskittymällä rentouttamaan lihaksia. Muistona rajusta ponnistamisesta oli synnytyksen alkuviikkojen jälkeen lievä laskeuma, joka onneksi meni itsestään ohi, mutta epätietoisuus sen suhteen tuntui ahdistavalta. 

Toisessa synnytyksessä menikin ihan eri lailla. Toki se oli nopeampi settikin, mutta myös itse keskityin tässäkin vaiheessa hengittämään ja rentouttamaan itseäni. Omilla voimilla työnsin vain silloin, kun tuntui, että on ihan pakko niin tehdä. Kätilö yhdessä vaiheessa sanoikin, että nyt älä työnnä yhtään enempää. Vaikka toki ponnistusvaihe tuntuikin, niin silti tuntemus oli aivan eri, kun ei ponnistanut yhtäkään kertaa apinanraivolla.

Fyysinen vointi synnytyksen jälkeen

Suurimmat erot miulla on ollut kuitenkin siinä synnytyksenjälkeisessä olossa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin heikossa hapessa voimalla ponnistamisen jälkeen. Huippasi kovasti, pyörryinkin muutamaan otteeseen. Ei kiva. Toisessa taas olin ihan voimissani ja jaloillani heti, vaikka molemmissa esim. hemoglobiini on synnyttämään mennessä ollut samalla tasolla, ja verenvuoto vähäistä.

Esikoisen synnytyksen jälkeen myös alapää oli kipeä useamman viikon. Sain kyllä istuttua ihan ok, ilman ekstrapehmikkeitä, kunhan istumaan asettautui varovasti. Myös vessassakäyminen sattui, ja se tapahtuikin käsisuihku apuna. 

Ylenpänä mainitsinkin jo lievän laskeuman. Alapäässä oli tosiaan ikävä paineentunne, olisi tehnyt mieli kävellä kättä haaroissa pidellen, kuin alapäätä tukien. Jälkitarkastuksen sisätutkimus oli ihan höpöhuuhaata. Ainoa syy, miksi halusin sisätutkimuksen, oli tuo lievä laskeuma. Lääkärin mukaan sellaista ei kuulemma ollut. Itse kyllä tunsin ja tunnen paikkani, ja tiesin emättimen seinämässä olevan lievää laskeumaa. Lääkärin mukaan ei kun vaan juoksuharrastusta jatkamaan.. No joo, neuvolalääkärit harvemmin ovatkaan mitään naisten alapäiden asiantuntijoita, aika hurjaa, kun saavat kuitenkin olla noita tarkastuksia tekemässä ja mm. jakelemassa vastaavanlaisia "liikuntalupia". (Liikunnan aiheuttamia ongelmia korjailtiinkin sitten vuoden ajan..)

Koska toisessa synnytyksessä sain synnyttää kehoa kuunnellen, eikä kukaan usuttanut puskemaan väärään aikaan tai kaikin voimin, oli myös olo synnytyksen jälkeen ihan erilainen. Olin jaloillani heti synnytyksen jälkeen, siinä rauhassa ihmeteltiin istukkaa ja punnittiin itse vauvaamme. Pissaaminenkaan ei sattunut ollenkaan, eikä mulla alapää ollut kipeä synnytyksen jälkeen. Olisin voinut synnyttää vaikka heti uudestaan, sen verran hyvä kokemukseni oli.

 Myös jälkivuoto kesti ihmeellisen vähän aikaa.

Pääkoppa synnytyksen jälkeen

Olen onnellinen, kun mulla on ollut vain hyviä synnytyskokemuksia. Esikoisen synnytyksen jälkeen kesti kuitenkin pitkän aikaa käsitellä tuota ponnistusvaihetta, sekä sitä, että avustava kätilö tuli synnytykseeni riitelemään, vaikka meidän käytös häntä kohtaan oli ihan asiallista. 

Se, että mulle yritettiin tehdä asioita, jotka oltiin suullisesti ja kirjallisesti kielletty, antoi tosi kovan turvattomuuden tunteen. Jokaisella synnyttäjällä kuitenkin pitäisi olla päätösvalta omasta kehosta. Ja etenkin, kun ei ollut hätätilanne, vaan kaikki oli hyvin.
Mulle, juuri synnyttäneelle jäi vaan kurja olo tapahtuneesta. Hassua, miten tavallaan pieni asia voi nousta vaikutukseltaan niin suureksi. Olo oli ihan ylikävelty.

Kyllä, tärkeintä on, että lapsi ja äiti voivat hyvin ja synnytys menee muutoinkin hyvin, mutta näiden sanojen varjolla usein vähätellään synnyttäjien kokemuksia. Aivan kuin millään muulla ei olisi merkitystä, kuin sillä, että ollaan hengissä. Koska kyllähän muullakin on väliä, vaikka välillä näkeekin röyhkeitä, julkeita kommentteja siitä, kuinka synnyttäviä äitejä verrataan joihinkin elämysmatkailijoihin, ja kehotetaan käymään lasten teholla saamassa perspektiiviä elämään. 

What? Ai että synnytyskulttuuria ei kannata kehittää, koska joillekin käy huonommin? Samalla logiikalla esim. tasa-arvossa ei kannata pyrkiä edemmäs, koska "kattokaapa vaikka Afrikasta vähän perspektiiviä elämään!". Ei näin.

Niitä hetkiä ja kokemuksia kantaa kuitenkin sisällään koko ikänsä. Ei syntymän ihmettä unohda, oli se sitten ihanaa, ok, tai todella traumatisoivaa. Ja esimerkiksi traumatisoivat synnytykset näkyvät kyllä, on kuitenkin olemassa synnytyksen jälkeistä masennusta, vaikutukset lapsilukuun, kiintymyssuhteen muodostumiseen, pelkopolikäynnit, jaksaminen vauva-arjessa, vaikutus synnyttäjän seksuaalisuuteen jne. Vaikutukset voi olla hyvinkin kauaskantoiset.

Kurkkaapa myös:

Miksi synnytyspettymys kannattaa käsitellä

Mikä synnytysväkivalta?

Hoida myös sektio/repeämäarpea

Instagramista meidän löydät nimimerkin @iloelolaura takaa!

Raskaus ja vauvan asentoon vaikuttaminen - näissä pitäisi itsekin kunnostautua!

Aiemmissa raskauksissani olen ahkerasti lueskellut siitä, miten oma oleminen voi vaikuttaa myös asentoon, johon vauva kohdussa hakeutuu. Tässä raskaudessa olen lähinnä nyt loppua kohden aktivoitunut myös käytännön toteutuksen kanssa.

Vauva on jo jonkin aikaa oleskellut pää alaspäin. Olen tehnyt belly mappingia, ja neuvolalääkärikin oli samaa mieltä vauvan asennosta. Eli pää alaspäin kyllä, mutta siitäkin asennosta on aika monta eri variaatiota. 

Iltaisin, kun otan mahatuubin eli tukivyön pois, vauva yrittää heti jotain vähän erityylistä asentoa, kun tilaa tulee enemmän. Pää on edelleen alaspäin, mutta vauvan jalat jotenkin omituisesti, yrittää kai olla mahdollisimman kaksinkerroin tai jotain. Nukkumaan mennessä teenkin yleensä vielä Spinning babiesin Forward leaning inversionin. Tällä vauva aika hyvin palautuu takaisin parempaan asentoon. Tarkoituksena on luoda tilaa kohtuun, jolloin vauva itse hakeutuu parempaan asentoon. Tätä olen harrastanut kaikissa raskauksissani.

Spinning babiesin erilaiset harjoitteet, kuten tuo yllämainittu, voivat auttaa ns. aukomaan kroppaa niin, että vauva tosiaan itse hakeutuisi parempaan asentoon. Ja päinvastaisesti myös omat asennot muutoinkin vaikuttavat vauvan olemiseen. Niin istumis- kuin makoiluasennotkin, sekä lantion jumit ohjaavat vauvaa, koska vauva haluaa olla itselleen hyvässä asennossa, äidin kropan sallimissa rajoissa. Se asento ei aina ole synnytystä ajatellen se kaikkein paras asento. 

Huonot istuma-asennot ja raskausajan osteopatia

Lantion jumeja olen tässäkin raskaudessa hoidattanut osteopaatilla. Vielä yksi aika minulla onkin varattuna ennen laskettua aikaa. Edellisellä käynnillä löytyi pientä epäsuhtaisuutta, mutta ei onneksi mitään suurempaa. 

Se on jännä, kuinka kroppa oikeastaan kertookin jonkun verran, mikä asento ei ole hyvä. Takanoja-asennot tuntuvat inhottavilta, eikä oikeastaan sohvalla löhöilykään tunnu omaan oloon hyvältä. Nämä ovatkin asentoja, jotka voivat edesauttaa vauvaa ei niin hyvään asentoon. 

Aika paljon tulee kyllä joo istuttuakin, mutta koitan kiinnittää huomiota, etten istu ristiluun tai häntäluun päällä. Jumppapallolla saa helposti hyvän asennon. Näin loppuraskaudesta toimii itsellä tosi hyvin myös ihan vaan nojailuun ja selän lepuuttamiseen. Pitäisi kyllä itse tsempata tässä enemmän! Ja rebozon voisi myös ottaa (synnytyskassista) ihan käyttöön näin raskausaikanakin.

Lue raskausajan oleiluasennoista ainakin tämä!

Jos et ole innostunut kurkkaamaan lisää aiheesta Spinning babiesin sivuilta, niin kurkkaa ainakin Kätilön käsistä -blogista hyvä teksti aiheesta. Siitä luin vinkkejä suomeksi jo edellisessä raskaudessa. Englanniksihan netti onkin sitten täynnä tietoa, jos vain sitä tietää etsiä.

Lisää aiheeseen liippaavaa:

Rebozo ja kuismaöljy - synnytykseen valmistautumista

Pääkopan valmistautuminen synnytykseen

Miksi synnytyksessä on vaikea luottaa omaan kehoon?

Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura !

Hämmentävää, että kohta lapsia onkin kolme

Vauvan syntymään on maksimissaan puolentoista kuukauden verran aikaa. Päivien väheneminen tuntuu ihanan konkreettiselta, pian meillä on vauva!

Nyt voi jo sanoa, että vauva syntyy ensi kuussa! Jos ei siis jostain syystä tupsahtaisi jo tämän kuun puolella, mikä tuskin on todennäköistä, ainakaan edellisten raskauksieni pituudet huomioonottaen.

Mutta se vauva. Kolmas lapsi. On vaikea ennalta valmistautua ajatukseen, että kohta meillä onkin kahden lapsen sijaan se kolme lasta. Ihan ihmeellistä! Ja huikeaa. Tarvikevalmistelut ovat olleet jo pitkään valmiina, koska tällä kertaa ei mitään kummempia tarvita edellisten, jo kaapissa asustelevien tavaroiden lisäksi. 

Kirpparilta mukaan on tarttunut useampi vauvanvaate, mitä oikeasti olisi tarvinnut. Ei mitään övereitä ole tälläkään kertaa, mutta jotenkin se on ollut sellaista konkreettista valmistautumista, jota on kuitenkin ihana tehdä. Mieli käsittelee asiaa ihan eri lailla, kun toisinaan kiikuttaa sen euron maksavan bodyn tai pienet housut muiden kirppariostosten mukana.

Kliseiset ajatukset kolmesta lapsesta

Luulen, että kaikki mun "kun lapsiluku muuttuu kahdesta kolmeksi" -ajatukset on sellaisia ihanan kliseisiä, tyypillisiä juuri tässä kohtaa elämää. Tai ainakin kun kuuntelee tai lukee muiden pohdintaa ensimmäistä tai toista lasta odottaessa, niin ihan niitä samoja ne taitaa olla, mitä kaikki käyvät läpi. Ihanan tuttuja ajatuksia niiltä ajoilta.

Tällä kertaa huomaan itsestäni mm. tällaisia ajatuksia:

-Ollaanko me tosiaan niin onnekkaita, että saadaan kolmaskin lapsi? (Ollaan!)

-Miten mun kädet riittää kaikkeen? (Kyllä ne riittää tarpeeksi hyvin.)

-Mutta eihän meitä vanhempiakaan ole kuin kaksi! Lapsia on enemmän kuin meitä, rittääkö aika ja huomio kaikille? (Kyllä se riittää. Eikä kolme lasta ole vielä mitenkään paljon! Vaikka tuntuu kyllä, että nyky-yhteiskunta ajattelee kolmen olevan jo "paljon lapsia".)

-Kolme on pariton lukumäärä! Miten kolmas lapsi sulautuu osaksi perhettä ja lapsia? (Ihan hyvin varmasti.)

Ei siis onneksi mitään maailman mullistavimpia prosesseja tällä kertaa.

Tuntuu, että suurempia ajatuksia oli edellisellä kerralla. Toisen lapsen kohdalla sitä kai tyypillisesti käydään mm. ajatukset, voinko rakastaa toista yhtä paljon kuin ensimmäistä/riittääkö rakkaus, saako esikoinen enää tarpeeksi huomiota, miten selviän kahden kanssa, onko sitten kauhean rankkaa jne. Muistan, miten sitä raskaana näitä ajatuksia tuli mieleen, vaikka oikeasti tiesikin kaiken järjestyvän. 

Aika ihanaa, kuinka sitä kaikenlaista prosessoi valmistautuessaan ottamaan vastaan ihan uutta pientä ihmistä.

Minkälaisia prosesseja sulla on ollut raskaana ollessa? 

Kurkkaa ajatuksia edelliseltä kierrokselta:

Helpompaa kahden kuin yhden lapsen kanssa

Miten toinen lapsi on muuttanut elämää?

Reissaaminen kahden vs. yhden lapsen kanssa

Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura

Joukkoliikenne maksulliseksi lastenrattaiden kanssa kulkeville, miljoonien säästöt? Epäilen!

Eilen uutisoitiin, kuinka HSL suunnittelee lastenvaunujen kanssa liikkuvilta perittäväksi maksua joukkoliikenteessä pääkaupunkiseudulla. Tähän asti rattaissa olevan lapsen kanssa liikkuminen on ollut ilmaista.

Ilmaisen kulkemisen olen ajatellut huikeana kädenojennuksena lapsiperheille, vaikka tokikin tämän edun takana on mm. turvallisuus ja liikenteen sujuvuus. Etenkin busseissa, joissa maksumahdollisuus on vain edessä, ja rattaiden kanssa tullaan sisään keskeltä.

Oli motiivi ilmaiselle liikkumiselle sen mahdollistajan puolelta mikä tahansa, niin se myös lisäksi on yksi tekijä ennaltaehkäisemässä syrjäytymistä. Kun vaikkapa pienestä kotihoidontuesta ei tarvitse laskea roposia bussimatkaa varten, on huomattavasti kevyempi kynnys poistua kotoa vaikka muskareihin, kirjastoihin tai kerhoihin, joita pääkaupunkiseudulla on runsaasti joka puolella.

Tallinnassa ratikassa :)

Joskus voi uuvahtaa kesken.

Me ollaan lasten kanssa kuljettu julkisilla paljon. Välillä tuplarattailla, välillä toinen lapsi jalkamiehenä, toinen rattaissa. Niin pääkaupunkiseudulla kuin esimerkiksi Tampereella ja Lappeenrannassakin. Niissäkin liikkuminen lastenvaunujen kanssa on ilmaista. Myös Tallinnassa rattaiden kanssa pääsee ilmaiseksi, kun kyydissä on alle kolmevuotias. Sielläkin ollaan ratikassa matkattu. Ja ilmeisesti paikallisille siellä joukkoliikenne on ilmaista, kaikille.

Sen sijaan joissain kaupungeissa täällä kotosuomessa rattaista joutuu maksamaan ylimääräisen maksun matkalipun päälle! Tässä ei niin lapsiystävällisessä maassa arvostan kyllä jokaista tekoa, jotka helpottavat lapsiperheellisten elämää. Niin kuin vaikka ilmainen joukkoliikenne.

Mihin niitä rattaita tarvitsee, kun lapsi osaa jo kävellä?

Ja kyllä, ainahan osa ihmisistä on motkottanut vaikkapa siitä, että vanhemmat kulkevat julkisilla säästösyistä, vaikka lapset osaisivat jo kävellä. No joo, kyllähän suurin osa oppii kävelemään keskimäärin ennen 1,5-vuoden ikää, mutta se nyt on eri asia, kuinka pitkiä matkoja pienet jalat jaksavat kävellä. Tai vaikkapa se, että sitten on taas kiire kotiin päikkäreille, jos liikenteessä on ilman päikkäripaikkaa, eli esimerkiksi niitä rattaita.

On myös hyvin eri asia asua vaikkapa maaseudulla, ja kertoa, ettei oma lapsi enää kävelemään oppimisen jälkeen ole vaunuja tarvinnut, kuin asua isossa kaupungissa, jossa välimatkat voivat olla pitkiä ja liikutaan pääasiallisesti julkisilla sen oman auton sijaan. Ihan jo asuinpaikka voi määrittää sitä, kuinka paljon niitä rattaita arjen kulkemisessa tarvitsee.

Ja niin, miksi ei saisi käyttää julkisia säästääkseen niitä omia pieniä rahojaan, kun se ihan mahdollista on? Mielestäni se ei ole millään lailla väärä motiivi käyttää joukkoliikennettä yksityisautoilun sijaan.

Tämäkin lapsi tiettävästi osaa kävellä :)

4,5 miljoonan euron säästöt, oikeastiko?

En ihan purematta niele ajatusta, että kun rattaiden kanssa liikkuvilta aikuisilta ryhdyttäisiin perimään maksua, toisi se isoja säästöjä. HSL on laskenut, että lippu-uudistus voisi tuoda 4,5 miljoonan euron säästöt. Ainakin vaikkapa meidän kohdalla se helpommin kääntyy siihen, että tulee mentyä autolla. Enkä usko, että ollaan mitenkään poikkeuksellisia tässä. Ja voihan se olla, että joku keveämmin jättää vaan kokonaan menemättäkin.

Onhan se totta, että autossa kaikki kamppeet ja useampi lapsi kulkevat sinällään helpommin, kuin julkisten varassa. Ilmaisen liikkumisen varjolla minä ainakin olen tsempannut itseäni suosimaan julkisia, vaikka se vaatii tiettyä vaivannäköä itseltä. Olisihan se ympäristöäkin ajatellen fiksumpi vaihtoehto, kuin kääntyä aina oman auton puoleen.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Pitäisikö joukkoliikenteen olla lastenvaunujen kanssa ilmaista koko Suomessa?

Hyppää mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura !