Muistan, kuinka esikoisen uhmaikä meni välillä aika kovaa tunteisiin. Otti koville aikuisena. Vaan miten nyt, kun yhdestä uhmaiästä on jo vanhempana kokemusta rikkaampi, ja seuraava on alkanut?
Taaperolla on jo pitemmän aikaa ollut enteitä tuosta tärkeästä ikäkaudesta, uhmaiästä. Ensimmäinen ajatus oli "hei tää on tuttua, tiedän tämän!", ja pieni hyväntuulinen naurahdus päälle. Aina ei toki naurata, mutta lähtökohtaisesti olo on tasaisempi ja useammin kyllä naurattaa kuin viimeksi.
Esikoisen kanssa kun kaikki uudet vaiheet olivat, ja ovat tavallaan ihan uusia itsellekin. Sillä ei ole merkitystä, että olen ammatiltani varhaiskasvattaja, koska vanhempana minulle kaikki on uutta silti. Asiat tuntuvat erilaiselta kun kokee ne vanhempana.
Nyt kun uhmavaiheesta (ei ole mielestäni paras sanavaihtoehto, mutta pelkkä tahtokausikaan ei kuvaa tarpeeksi. Ehkä se olisi tahtoo-ei tahdo-ei todellakaan tiedä mitä tahtoo, mutta ei ainakaan tahdo sitä mitä äiti ehdottaa ) on se yksi kokemus, on tavallaan aika hienoa huomata, että uhma ei mene samalla tapaa tunteisiin itsellä. Toki tietenkin välillä ärsyttää, mutta ei kuitenkaan samalla tapaa kuin ensimmäisen kohdalla. Ja kun sen tietää ja muistaa, että uhmaikäkin se menee kyllä ohi jossain kohtaa.
Uhmakauttaan elävä lapsi on eri kuin siskonsa, mutta koen tässä pätevän sen saman, mitä olen huomannut muussakin: kun on useampi lapsi, sitä tajuaa myös joistakin menneistä hetkistä, että ei ollutkaan kyse lapsen luonteesta, vaan meneillään olevasta ikäkaudesta.
Toisella kertaa on jotenkin jo helpompi eriyttää omassa mielessä näitä asioita, ja siksi uhmaikä tuntuu vain yhdeltä vaiheelta muiden joukossa.
Ja se on aika kivaa se :)
Ja ajatella, kun äitivarmuutta kertyy koko ajan, niin mitenhän sitten seuraavan lapsen kohdalla?
Lue myös
Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti