Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.
Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.
Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!
Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.
Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.
En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.
Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.
Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.
Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.
Rakas kurttuvatsa. Anteeksi,
kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti.
Et ansainnut sellaista julmuutta.
Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.
Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?
Kurkkaahan myös
Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!
Minä pelkäsin etukäteen kauheasti, että vartaloni muuttuu, tulee raskausarpia, lempivaatteet ei mahdu jne. Toisaalta en halunnut olla niin "turhamainen", mutta silti pelkäsin. Minulle jäi aika paljon arpia, mutta muuten palauduin ihan hyvin. Tärkein muutos oli kuitenkin, etteivät ne vartalon muutokset sitten lopulta haitanneetkaan. Arvet vaalenevat ja vatsaan jäänyt ruttuisuus on jo osa itseä.
VastaaPoistaMiekin ajattelen, että tärkein muutos on se korvien välissä. Että hyväksyy itsensä myös silloin, kun kroppa on vielä palautumassa.
Poista