Lasten julkiset kiukkukohtaukset ja miksi ne eivät hävetä enää

Hyvin elävästi muistan tilanteen neljän vuoden takaa. Matkustin vauvan kanssa julkisin kulkuneuvoin useamman tunnin matkaa. Vauva huusi suurimman osan ajasta. Minä itkin, tunsin ne paineet, kuinka olisi kuulunut saada vauva hiljaiseksi. Nythän pilaisimme muiden matkustajien seesteisen reissun. Millainen äiti ei saa lastaan hiljaiseksi?

Nykyään tiedän, että ihan tavallinen äiti. Tai isä. Joskus on tilanteita, kun vauvaa tai isompaa lasta ei saa hiljennettyä sillä punaisella sekunnilla, kun muiden paikallaolevien katseet etsiytyvät älämälön alkuperään. 

Vastaavanlainen tilanne tapahtui myös lähiaikoina. Sillä erotuksella, että kyseessä oli lapsen kiukkukohtaus, ei kyse vauvan itkusta. Olimme junareissussa, minulla ja lapselle tuli erimielisyyksiä, joiden johdosta lapsi menetti malttinsa. Se ei voinut jäädä keneltäkään kuulematta.

Itse koin hetkessä tervettä äitiylpeyttä siitä, etten hermostunut, vaan pidin rajoista kiinni, vaikka lasta ei kyllä yrityksen puutteesta voine moittia. Iloa siitä, että olin kasvanut äitydessä näiden jokusen hassun vuoden aikana sen verran, etten välittänyt, mitä muut ajattelivat lapsen käytöksestä, tai minusta äitinä. Äidistä, joka ei aina saa lastaan hiljaiseksi.

Lasten tunneilmaisu ja mahdollisuudet

Jos jollekin tulee yllätyksenä, niin kerron: suuttuessaan lapsetkaan eivät aina puhu kauniita asioita, ja kehu, kuinka äiti on niin rakas ja ihana. Lapselta ei voi odottaa täydellistä mielenhallintaa, edes ihmisten ilmoilla (etenkään kun aikuisetkaan eivät aina osaa).

Lapsillakin on omat tapansa rauhoittua, eikä se aina käy minuutissa. Vaikka kuinka muut aikuiset loisivat äitiin vihaisia katseita, tietäisivät "oikeat keinot" tai supisisivat selän takana, että millaistahan noilla on sitten teini-iässä (kiitos tästä), niin ei se paranna tilannetta millään lailla.

Itse ajattelen, että nimenomaan me rakennetaan paraikaa tunteidenkäsittelytaitoja ja keskustelupohjaa koko elämää varten, myös sitä teini-ikää varten. Nykypäivän pikkulapsilla on mahdollisuuksia isompana vaikka mihin, kun tunnetaidoista ja itsensä sanottamisesta puhutaan nykyään niin paljon enemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Kuvien junapäivänä oli tosi kylmä sää! Niin kylmä, että merinovillaleggareita ei viitsinyt riisua junassakaan :)

Asioita opitaan iän, valmiuksien ja harjoittelun myötä. Ei kenelläkään meistä ole ollut niitä taitoja valmiina, ja valitettavasti kaikilla niitä ei ole vieläkään.

Korvatulpat ja empatiakyky

Jos ihmisäänet häiritsevät, suosittelen korvatulppien hankkimista. Tai eristäytymistä yhteiskunnasta. Nykyään saa myös melkoisia vastamelukuulokkeita, joiden ansiosta jokainen voi halutessaan upota omaan maailmaansa, sen sijaan että viitsii tuoda esille ärsytyksensä elämän äänistä.

Tai sitten vain mukaan hitusen ymmärrystä ja myötätuntoa. Kenellekään vanhemmalle se ei ole herkkua, kun oma lapsi kiukkuaa tai itkee julkisesti. Se, miltä se jostain vieraasta ihmisestä kuulostaa, on hyvin lievää sen äidin tai isän oloon verrattuna.

Ihania kohtaamisia ovat ne, kun joku tuntematon ihminen ottaa kontaktin lapseen ja ohimennen kohdistaa tälle muutaman positiivisen sanan.

Vanhempina meillä on kasvatusvastuu lapsesta. Tehtävämme ei ole saada lasta hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti, vaan ohjata, ymmärtää, asettaa rajat, rakastaa, lohduttaa ja olla läsnä.

Älä turhaan häpeä pienen lapsen käytöstä. 

He ovat niitä, jotka vasta opettelevat. 

Sekin on elämää.

Kurkkaa myös tämä:

Näin selviät uhmaiästä