Tänään olisi ollut se odotettu päivä, kolmannen lapsemme laskettu aika. Tuskin vauva juuri tänään olisi syntynyt, mutta kuitenkin se päivä, mihin päiviä ja raskausviikkoja peilataan. Toisin kuitenkin kävi.
Viimeisin raskaus meni kesken toukokuun viimeisinä päivinä, raskausviikolla 12. Tuntuu, että siitä hetkestä olisi aikaa jo useampi vuosi, niin kaukaiselta asialta se tuntuu.
Kaukaiselta, mutta silti itselle hyvin merkitykselliseltä. Olihan hän lapseni, vaikka hänen elämänsä ei päässytkään edes alkamaan kunnolla.
Näin puoli vuotta myöhemmin elämä on ihan tavallista arkea, lapsiperhe-sellaista. Tietenkin keskenmeno on välillä ajatuksissa. Mieli on hyvä, mutta pieniä surunripauksia on siellä täällä.
Myös muiden kokemat keskenmenot koskettavat kovaa. Olen lukenut kokemuksia toisinaan alkuyön pimeinä tunteina, kun muu perheeni on jo nukkumassa. Vuodattanut kyyneleitä tuntemattomien ihmisten puolesta. Sitä tilannetta kun ei toivoisi kenellekään.
Samalla sitä miettii, että miksi oma keskenmeno on edelleen mielessä, kun kyse oli kuitenkin "vain" syntymättömästä lapsesta. Että miksi "teen" tästä niin ison asian (heittomerkit on tässä olennaiset). Näiden ajatusten kanssa on lohtua tuonut muiden kokemukset.
Te siellä, jotka olette kertoneet miettivänne omaa lasta, joka olisi jo yläasteella tai lasta joka olisi nyt kolmevuotias, jos asiat olisivat menneet toisin. Te olette lohduttaneet paljon, vaikka en olekaan sitä osannut kertoa. Te olette vahvistaneet sitä ajatusta, että on ihan normaalia joskus ajatella lasta, jota ei saanutkaan. Että se on ihan ok, ei asian paisuttelua tai menneissä elämistä. Helpottavaa.
"Rakastettu on oikea nimesi". Ei sikiö.
Kaikki on ihan hyvin, mutta kyllähän elettyä elämää kantaa mukanaan. Ei sitä tarvitse unohtaa, vaikka olisikin surun käsitellyt jo. Kyllähän muitakin kuolleita muistellaan. Elämän olematon pituus kun ei tarkoita sitä, etteikö olisi ollut rakastettu.
Edelleen olen sitä mieltä, että sana "sikiö" on itselläni näiden ajatusten taustalla. Siis sen, että "pitäisi unohtaa" ja lakata ajattelemasta asiaa, sillä olihan vauvani "vain sikiö", ei mikään oikea lapsi vielä. Mukamas.
Vihaan sanaa sikiö. Se oksettaa minua. Se on sana, joka irrottaa sen todellisuuden, että puhutaan elämästä, vauvasta, ihmisestä. Toistan varmaankin itseäni, sillä kirjoitin näistä jo aiemminkin jonkun keskenmenotekstini yhteydessä, mutta oikeastaan nuo sanat kuvottavat minua nykyään vielä enemmän, kun asiaa on keskenmenon jälkeen prosessoinut pitempään.
Samalla mietin, uskallanko edes käyttää noin vahvaa sanaa, kuin viha. Se ei ole minun tyylistäni, mutta se nyt vaan on tämän kokemukseni tuoma ajatus, ja jätän sen nyt kuitenkin tähän tekstiin, vaikka se voikin herättää kummastusta.
En ole traumatisoitunut tai katkera, ylläolevat sanat eivät vain kunnioita elämää. Ne ovat lääketieteellisiä termejä, todellisuudesta irrallisia kuvitelmia, joihin on ehkä tietyissä tilanteissa joidenkin ihmisten helppo tukeutua. Joskin oikeastaan valheellisesti.
Ei minua haittaa, että muut sanaa sikiö tai alkio käyttävät, en vain itse halua tai kykene puhumaan tai kirjoittamaan niitä käyttäen, omasta kokemuksestani käsin.
Ajattelin, että viettäisin lasketun ajan jo uutta vauvaa kohdussa kantaen
Lisämausteensa ajatusten sekametelisoppaan tuo se, että en ole vielä, tai kuten ajattelen, vieläkään raskaana. Ajattelin, että se onnistuisi nopeammin, koska kaksi viimeistä raskautta ovat alkaneet hyvin helposti. Toivoin, että viettäisin tämän päivän niin, että keskenmeno olisi vahvasti mielesttä, mutta kohdussa kuitenkin olisi jo kasvamassa vauva ja tuomassa lohtua omalla tavallaan.
No, aika vahvasti sitä on tullut huomanneeksi, ettei elämä mene niinkuin suunnittelisi.
Sen sijaan tuntuu, että menkat ovat alkamassa. Tässä kierrossa en ole juurikaan ajatellut koko asiaa, on ollut niin paljon muuta tekemistä ja mietittävää. Olen kuitenkin tavallaan kiitollinen noista ennakkoilmoituksista, jotka enteilevät menkkoja. On paljon helpompi suhtautua menkkoihin, jotka varoittavat itsestään, kuin niihin, jotka tuovat mukanaan pettymyksen kertarysäyksellä.
Siltikin elämä on hyvää, rikasta ja enimmäkseen iloistakin. Katsotaan, mitä meitä varten on luvassa. Varmasti vaikka mitä!
Keskenmenon käsittelyä löydät näistä:
(ja ohhoh, onpas niitä paljon. No, asiaa on ainakin käsitelty perusteellisesti..)
Tuuhan mukaan myös Instagramin puolelle, arki ajatuksineen löytyy @iloelolaura !
Siskoni menetti Lapsensa, elämäniloisen nuoren tytön puoli vuotta sitten. Keskenmeno on menetys myös, mutta ei mitään niin kamalaa, kuin oman lapsen menetys. Ja enenkuin joku tarttuu tähän kommenttiin kovin sanoin, olen itse kokenut keskenmenon raskausviikolla 10. Siitä seurannutta surua ja kesällä kokemaamme surua, en pysty edes vertaamaan toisiinsa.
VastaaPoistaOtan osaa suureen suruunne! Varmasti siskosi lapsen kuolema koskettaa sinuakin kovasti. <3
PoistaKyllä, aivan varmasti oman lapsen menetys on järkyttävää, suurinta surua maailmassa. Maailmaan mahtuu kyllä monia eri suruja, eikä niistä kertominen vie arvoa joltain muulta surulta. Jos niin olisi, eihän mistään asiasta voisi puhua, sillä aina voisi ajatella, että ehkä jollain muulla on asiat vielä kurjemmin. :)
Ja jos luit tekstiäni, niin en mitenkään elä surussa, olen siitä päässyt yli jo aikapäiviä sitten. Toin tekstillä esille kokemuksiani, siinä kaikki :)
Itse raskauduin uudelleen vain muutama viikko keskenmenon jälkeen. Keskenmeno oli ensimmäiseni ja toivottavasti viimeiseni. Meillä on yksi lapsi ennestään. Tämä raskaus on nyt loppusuoralla ja ihan alusta saakka mukana on kulkenut kova menetyksen pelko. Uusi raskaus pakotti kääntämään katseen pois jo menetetystä, mutta niin nopealla aikataululla pää ei tahtonutkaan ehtiä mukaan. Meni todella pitkään että uskalsi etunimiä alkaa miettimään tai pohtimaan hankintoja, saati edes kutsumaan pientä jollain lempinimellä. Kun raskaustesti näyttikin plussaa niin ensimmäinen reaktioni ei ollut hymy vaan hirvittävä pelko siitä että tilanne uusiutuu. Keskenmenoon päättyneen raskauden laskettu aika oli viime kuussa ja silloin alkoi ajatukset ottamaan valtaa että mikä tilanne voisi olla. Siitä taas seuraa syyllisyys että miksi suret sitä kun uusi on jo hyvin pitkällä tulossa. Ehkä olisin kaivannut hiukan enemmän aikaa kuitenkin selvittääkseni ajatuksia keskenmenosta ennen uutta raskautta vaikka ikinä en tästäkään tilanteesta nyt luopuisi.
VastaaPoistaSitä en ymmärrä miksi aiemman kommentoijan piti tulla vähättelemään siskon lapsen kuolemalla kaikkien muiden kokemien keskenmenojen aiheuttamaa tuskaa. Lapsen kuolema ja keskenmeno ovat eri asioita, mutta lopputuloksena kaikilla on tyhjä syli ja suru. Keskenmeno sattuu todella syvältä koska ajatustyö on ollut jo pitkällä siinä kohtaa, menihän ensimmäinen raskaus kuitenkin hyvin alusta loppuun. Sitten se kaikki revitään pois ja kirjaimellisesti huuhtelet unelmasi viemäristä alas. Kukaan ei ikinä halua haudata omaa lastaan, mutta ei vähätellä toistemme tuskaa! Vertaistukea hakemaan tulleena koin kommentin loukkaavana, koska keskenmeno on elämäni suurin tragedia.
Minä menetin vuorokauden ikäisen vauvani kuolemalle hiljattain. Ymmärrän, että keskenmeno tuottaa surua ja ettei suruja voi eikä tarvitsekaan vertailla. Silti en voi sille mitään, että minusta tuntuu pahalta, kun ihmiset puhuvat alkuraskauden keskenmenosta vauvan kuolemana tai tarjoavat elävänä syntyneen vauvan äidille vertaistukea koettuaan itse keskenmenon. Vierastan itsekin sikiö-sanaa, ehkä vauvan alku olisi kuvaavampi? Otaksun, että ensimmäisen kommentoijan tarkoitus oli muistuttaa, että on kuitenkin eri asia menettää vauva kuin vauvan alku. Joka tapauksessa, ajattelen että jokaisella olen ehdottomasti oikeus suruunsa ja kaikkiin sen lieveilmiöihin, eikä surun tukahduttaminen johda hyvään, missään tilanteessa.
PoistaOlen kovin pahoillani menetyksestäsi. Keskenmenoille on vaikea löytää vertaistukea. Niistä ei kahvipöydissä puhuta. Niille ei ole kunnollista nettisivustoa olemassa. Herkästi vähätellään. Pyydän anteeksi tätä etukäteen, mutta kauhein lause, joka on tullut vastaan on "mitä te parutte jonkun mälliläiskän perään". Monesti "kannustavat" sanat ovat vain faktoja tilanteesta, esim. todennäköisesti kehityksessä tapahtunut jotain miksi alkio/sikiö oli elinkelvoton ja parempi että raskaus keskeytyi nyt kuin että lapsi kuolisi elävänä. Kylläpä lohdutti vaikka tottahan tuo on. Sanoin jo kerran että lapsen kuolemaa ja keskenmenoa ei voi verrata toisiinsa enkä osaa sanoa mitään mikä lohduttaisi, tuskinpa kukaan osaa. Vertaistukea osaa antaa vain samassa tilanteessa oleva. Jos meidän tytölle kävisi jotain, se varmaan veisi minutkin hautaan. Mutta meillä jokainen pieni on ollut todella rakastettu ja toivottu jo ennen plussaa testissä. Keskenmenoni näkyi ultrassa, mitään muita merkkejä ei esiintynyt. Jouduin lääkkeitse tyhjentämään kohtuni kotona. Monta tuntia kivut olivat vähintään yhtä kovat kuin kohdunkaulan avautumisvaiheessa. Joku pärjää buranalla tai kipu ei tunnu missään. Minä oikeasti koen synnyttäneeni ja jouduin vielä näkemään sen pienen suihkumme lattialla. Vaikka hän oli pienen pienen pieni, hän oli olemassa. Kyllä, sen erotti kun se oli ainoa asia mikä tuli kehostani ulos sillä hetkellä. Buranasta ei kipuun ollut mitään hyötyä. Tyttömme synnytyksen aikaan itkin ilosta, en kivusta. Keskenmenon aikaan itkin kippurassa tuskasta, ehkä enemmän henkisestä tuskasta. Mietin miksi joudun luopumaan jostain niin rakastetusta. Kun tämän uuden raskauden aikana alkoi alussa yllättävä kirkas vuoto, huusin täyttä huutoa. Soitin miehelleni enkä pystynyt edes sanomaan mitään kun vain itkin. Viikko tyhjennyksen jälkeen istuin hiekkalaatikon reunalla ja siinä hymyssä suin naapuri kysyi koska toinen lapsi on suunnitteilla. Oli pakko katsoa eri suuntaan koska kyyneleet alkoivat valua ja vastasin vain että katotaan. Jopa mieheni jonka en ole nähnyt itkevän, itki aiempaa keskenmenoa yllättäen tällä viikolla vaikka hän uskoi olevansa tilanteen kanssa ihan fine. Kyllä me ehdittiin jo kantaa mielessämme hänet kotiin ja mietittiin kumpi hän mahtaa olla. Hypistelin esikoisemme vauvanvaatteita. Jopa tämän blogin kirjoittaja joutui hiukan puolustelemaan suruaan. Muistan sen kuvan jossa hän on itkuisena keskenmenon vuoksi. Se kuva kertoi aika paljon. Tässä tekstissä oli puhtaasti kyse keskenmenosta ja siitä selviämisestä.
Poista"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.Ennen kuin olin elänyt päivääkään,olivat kaikki päiväni jo luodut." Ps139:16. uskon että nämä syntymättömän pienokaiset odottavat meitä taivaassa enkelten hoidossa <3
VastaaPoistaMä sain keskenmenon maaliskuussa ihan alussa 5+6 viikolla. Vaikka olin ollut vaan pari viikkoa raskaana niin se tuntui aivan musertavalta. Kyseistä raskautta oli yritetty yli 2 vuotta. Huusin ja itkin vain täysiä lattialla kun raskaus valui minusta pois. Semmoisilta ihmisiltä jotka eivät ole kokeneet keskenmenoa en saanut paljoa ymmärrystä. Toki pahoitteluja mutta ei sitä surun syvyyttä ymmärretty. Olinhan vasta niin alussa, mitäs olin aatellut jo liikaa tulevaa. Km kokeneet sen sijaan antoivat ne oikeat sanat. Minulla kävi kuitenkin onni ja tulin raskaaksi seuraavasta kierrosta, mitä pidän suurena onnena lapsettomuus tausta huomioiden. Ja silti vaikka olin marraskuun 10pv jo pitkällä raskaalla, pysähdyin miettimään että tänään olisi ollut keskenmenneen laskettu. Kyllä se on ikuinen arpi, vaikka olen onnekkaassa tilanteessa nyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että tulet vielä raskaaksi ennemmin tai myöhemmin❤
VastaaPoista7 vuoden sisällä kolme ihanaa raskautta, kolme vauvaa mutta myös kolme rankkaa ja surullista keskenmenoa. Voi tätä tunteiden vuoristorataa.
VastaaPoistaMinulla eka raskaus sujui hyvin vuonna 2009 syntyi poika laskettuna päivänä.. Sitten toivottiin sisarta mutta sain kolme keskenmenoa reilun vuoden sisällä..tuulimunaradkaus.yhdestä epäiltiin rypäleraskautta..koskaan kuulutkaan sellaisesta kuin rypäleraskaus ..keskenmenot tulivat vuotona viikoilla 6-8..yhdestä tunsin miten pönttöön tipahti n.2cm "hyytymä""ihmisen alku:(..yhdestä myös nukutettiin ja tehtiin kaavinta...vuonna 2012 sitten syntyi potra veli ..kovin ihme sen kaiken jälkeen.raskaus oli osittain pelkoa että meneekö kesken mutta ksikki meni siinä hyvin ja potra yli 4kg syntyi viikolla 40+1. Ekasta keskenmenosta sain tukea ja keskusteluapua sairaalasta mutta toisesta ja kolmannesta oli aika yksin surun keskellä. Liian vähän saa tukea ..vaikja varhaisetkin keskenmenot ovat odottajalle rankkoja.
VastaaPoista