Isänpäivä oli eilen. On puhuttu paljon osallistuvista isistä, tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja muusta. Kannan korteni kekoon, joskin vähän myöhässä. Tämä ajatus on muhinut teksteissä jo yli vuoden. Nyt tuntuu, että aihe haluaa muodostua tekstiksi saakka.

Mikään ei voi korvata isää - oma kokemukseni

Olen elänyt lapsuuden, jossa isäni sairastui ja vammautui peruuttamattomasti ollessani ala-asteen kolmannella luokalla. Ei ole varmastikaan tyypillisin tilanne, että omat lapset opettavat isää kävelemään, puhumaan, lukemaan. Omassa lapsuudessani näin kuitenkin kävi.

Voi, kun ei olisi käynyt. Se on lapsuuteni iso suru. Jos voisi valita, tietenkin valitsisin terveen isän. Liikuntakyvyn hän sai takaisin, puhetta ei muutamia sanoja enempää. Vammautuminen muutti monta muutakin asiaa. Oma isäni ei vammautumisensa jälkeen samalla lailla pystynyt olemaan isän roolissa, vaikka rakas ja tärkeä oli ja on edelleen. Roolit kääntyivät toisin perin silloin lapsuudessani.

Tavallaan tuntuu kamalan epäkiitolliselta ja pahalta kirjoittaa näitä ääneen, mutta muun väittäminen olisi totuuden kieltämistä.

Isän sairastumisen jälkeen äitini joutui venymään kaikkeen. Huolehtimaan kaikesta, opettelemaan uutta. Tekemään kaikki asiat, mitkä isä oli tehnyt aiemmin, omiensa lisäksi. Ja äiti selvisi kaikesta, vaikka juurikaan mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yhtä asiaa äiti kuitenkaan ei voinut tehdä. Nimittäin olla isä. Vaikka äitejä olisi ollut useampi, ei mikään olisi korvannut isää. Isän roolia lapsen elämässä. Mallia miehestä. Kaikkea siihen liittyvää.

Lapsena kovetin itseni. Ajattelin, että pitää selvitä. Sairaalassa otetussa kuvassa muut perheestäni näyttävät surullisilta, minä hymyilen. Ei siihen aikaan vaikkapa koulussa puhuttu tunnetaidoista. Vammainen isä -huutelut satuttivat kovasti, vaikka aina yritinkin antaa takaisin samalla mitalla.

Isovanhempia minulla ei ole koskaan ollut. Ei tullut siis miehen mallia tai isällistä huomiota sieltäkään suunnasta.

Siitä on maksettu kovaa hintaa. Nuorena aikuisena hain huomiota ja ihailua miehiltä. Koitin täyttää tarvetta, joka ei tullut lapsena ja naiseksi kasvaessa kohdatuksi. Kenellekään en toivo samanlaista polkua.

Onneksi kohtasin taivaan Isän noiden retkien päätteeksi. Sain itkeä taivaallisen isän sylissä haavojani, koota itseäni uudelleen. Jättää katkeruuden.

Katkeruudesta pääseminen helpotti. Nykyään ihailen isejä, isällistä huolenpitoa. Isän rakkautta.

Eräs hetki on jäänyt mieleeni aikuisena. Ollessani ystävän luona sain sormeeni haavan. Ystäväni isä pyytämättä leikkasi minulle laastarin, puhdisti haavan ja laittoi sen sormeeni. Olin päälle kaksikymppinem, mutta tuo teko tuntui niin isälliseltä, vilpittömän huolehtivalta, että se on jäänyt mieleeni. Joskus pienet hetket on niitä merkittävimpiä.