Kesän alussa me muutettiin. Pakkaamista, heippojen sanomista, purkamista, uusiin elinkulmiin tutustumista. Sijainti 229 kilometriä etelämpänä aiemmasta. Tuntuu melkein, että olisi asunut maalla aiemmin, sen verran erilaista on elämänmeno pääkaupunkiseudulla.
Elämäni 14. muutto, yhdeksäs paikkakunta. Nykyään sen tietää jo, että ei se ennalta tunnu miltään. Aina jälkeenpäin se kirpaisee. Olen useimmiten ollut se lähtijä, en se joka jää. Ystävät vanhassa paikassa jatkavat elämäänsä. Omassa mielessä vanha elämä on usein. Vaikka ehkäpä hekin ajattelevat, että lähtijällä on uutta ja kivaa, ei se jouda vanhoja miettimään?
Vain se 229 kilometriä, mutta jotenkin silti ihan erilaista elämää. Uuden kodin ikkunoiden paras näkymä ja viihdyke on vieressä kulkeva junarata. Eksoottista. Junia kulkee kymmenen minuutin välein molempiin suuntiin. Kirjastoon ja ostarille kävelee kahdessa minuutissa. Helsingin keskustaan pääsee kahdessakymmenessä minuutissa sillä junalla, joka vilistää ikkunan vierestä.
Lähes joka paikkaan tulee liikuttua kännykän kartan kanssa, se kun näyttää myös julkisen liikenteen aikataulut. Ennen muistin bussien aikataulut ulkoa, nyt ei tarvitse, aina joku kulkee kohta. Suunnitelmia voi muuttaa lennosta, eikä kyytiä silti tarvitse kovin kauaa odotella.
Vantaa on kuulemma niiden asuinpaikka, joilla ei ollut varaa muuttaa Helsinkiin. Meille tämä oli kuitenkin "huh, onneksi ei tarvinnut muuttaa Helsinkiin". Tämäkin on jo aivan tarpeeksi pääkaupunkiseutua omaan makuun.
Syksy tuntuu pitkältä. Eikö talvi tule tähän paikkaan, jossa asumme? Vanhan paikkakunnan ihmiset postaavat lumisia kuvia, meillä sataa kylmää ja märkää joka päivä. Siirtyessä paikasta toiseen tulee cityulkoiltua sateenvarjon ja kumisaappaiden kanssa. Lapsikin tykkää prinsessasateenvarjosta paljon enemmän kuin kurahousuista. Ulkoilemalla ulkoillaan sitten, kun kukaan ei marise säästä.
Milloin siihen tottuu, että ihmisiä on niin paljon? Ihmisjoukkoja, jotka juoksevat paikasta toiseen. Kiireistä väkeä, jotka eivät meinaa väistää mitään tai ketään. Viimeksi tällä viikolla eräs ihminen jäi lastenrattaiden alle, koska hyppäsi sinne ilman ennakkovaroitusta, kiireisesti juoksennellessaan.
Katukuvassa vilisee lukemattomia eri etnisyyksiä, ja toisinaan sitä itse tulee edustaneeksi vähemmistökieltä ja -ihonväriä vaikkapa junassa. Ei sillä, että se haittaisi, mutta se on vain hyvin erilaista, kuin mihin on tottunut.
Tähän mennessä pääkaupunkiseutuun on kyllä jo tottunut, mutta ei sopeutunut. Moni tuttu on kertonut, että heillä kesti useampi vuosi sopeutua pääkaupunkiseudulle. Oho. En ennalta olisi ajatellut niin olevan, mutta voin kyllä nyt uskoa sen. Tuntuu tutulta, mutta ei oikeastaan kotoisalta. Paitsi koti, seinien sisäpuolelta.
Aluksi lapsi jutteli usein sitä, kuinka muutto oli tyhmä ja typerä. Vanhassa kaikki oli paremmin kuulemma. Lapset kuitenkin sopeutuvat nopeammin kuin aikuiset, hyvässä ja pahassa. Silti lapsi kertoo, kuinka ikävöi vanhoja kavereita. Tärkeitä ihmisiä.
Kirppiselämäkin on täällä erilaista. Pääkaupunkiseudulla on laaja kirppistarjonta, sanotaan. Mutta missä ne hyvät kirppikset on? Tai isot sellaiset? Olen käynyt kurkkaamassa lähemmäs kaksikymmentä kirpparia, mutta vain muutama niistä on sellaisia, joihin viitsii palata toiste. Ja nekin pitkien matkojen päässä. Onneksi naapurissa on yksi pikkuinen ja mukava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti