Parisuhteessakin voi olla kausia. Kaikki kaudet eivät ole välttämättä mukavia.

Etenkin pienillä lapsilla on aina uusia kausia. Kasvua tapahtuu niin huimaa vauhtia, että uusissa vaiheissa ei aina pysy perässä. Mikä on lapsen luonteeseen kuuluvaa, mikä uusi vaihe? Sen sijaan parisuhteen kaudet tapahtuvat paljon hitaammin syklein. Niissäkin kausissa on se paha vika, että sitä voi helposti ajatella parisuhteessa tai puolisossa olevan suuriakin ongelmia, vaikka oikeasti olisi vain joku haastavampi vaihe menossa.

Viime kesä ei ollut paras kesä meidän taloudessa, monellakaan mittarilla. Myös parisuhdeasteikolla menneet kesäkuukaudet olivat noh, todella koettelevia. Meillä oli aika ankea vaihe.

Paljon sellaisia hetkiä, jolloin molempia ärsyttää se toisen naama, tai jo ajatuskin siitä, pohjautuen johonkin edelliseen riitaan tai muuhun äksyilyyn. Ja kesällä niitä riitoja riitti, varmaan joka päivä rähistiin edes pienesti jostain asiasta. Toki saatiin myös sopua aikaan, vaikkakin aika laihaa sellaista. Kyllä,  parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, ja kaikki niistä eivät välttämättä ole niitä parhaimpia.

Ota vakavasti, mutta älä kuitenkaan ota

Kun riitatilanne on päällä, ne on usein ne tunteet, jotka ottavat vallan. Sitä kiehuu ja kuohuu. Jopa mun mies, josta kai yleensä luullaan, että on mitä rauhallisin. Kerron salaisuuden, ei se aina ole. Eihän kukaan voi aina olla.

Kesällä usein tuntui, että kumpikaan ei vaan voi ymmärtää toista. Ja että ärsyyntyminen leimahti sekunneissa koko ajan. Sitä sanoo ehkä hiukan liikaa, ja sitten toinen ärsyttää ja tekee sen uudestaan ja uudestaan. Puolin ja toisin. Pienet ja suuremmatkin erimielisyydet painavat, sillä tietenkin sitä haluaisi vetää yhtä linjaa asioista, tulla ymmärretyksi ja saada selvyyden hiertäville asioille. 

Siinä hetkessä se tuntuu kuolemanvakavalta. Sitä se loppupeleissä tuskin kuitenkaan on. Ei olla ainoa pariskunta, joilla on välillä huonompiakin kausia. Ja me ei edes eletä vauvavuotta tai ruuhkavuosiakaan, joiden yleensä kerrotaan koettelevan parisuhdetta. Ollaan oltu riitaisia ihan muuten vaan, ajatella!

Toki meillä on oikeasti ollut paljon muutoksia elämässä, jotka ovat heilutelleet venettä. Mutta silti. Ei ne vaikeudet, vaan se miten niihin reagoi.

Pikkuhiljaa sitä ymmärtää, että kaikesta ei vain voi päästä täysin yhteisymmärrykseen, olla aivan samaa mieltä. Elämä on sellaista, emme ole yksi ja sama henkilö, vaan kaksi erillistä ja erilaista ihmistä. Niin kuin kuuluukin olla.

Eikä se ole vakavaa. Se on elämää. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä. Olisi helppoa lähteä sille tielle, että vähän kasvattelisi asiaa mielessään. Miettisi, vatvoisi ja velloisi siinä omassa surkeudessaan, että on parisuhteessa, jossa ei tule ymmärretyksi. Voi minua, sinua raukkaa! Vaikka oikeasti asia on vain niin, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia.

En usko käsitteeseen "liian erilaiset". Ajattelen enemmänkin, että silloin on kyse joustamattomuudesta, ja siitä, ettei halua antaa periksi piiruakaan. Tai on jo luovuttanut, tai ei Tahdo. Joko molemmat, tai toinen osapuoli. Yksin kun ei oikein voi parisuhdetta rakentaa, pitemmän päälle siihen tarvitaan molempien panos.

Olen todennut toimivaksi sen, että ajattelee: tämä on vain vaihe, joka on käytävä läpi. Niin kuin oikeasti onkin. Toki jos vaiheesta on tullut vakituisempi olotila, kannattaa miettiä, kuinka asiasta pääsisi eteenpäin.

Ero on helpompi vaihtoehto

Eroaminen on usein tavallaan helpompi ratkaisu kuin isojen erimielisyyksien kohtaaminen tai terve nöyrtyminen, omien toimintatapojen muuttaminen. Juosta vaan pois, jatkaa matkaa eteenpäin, eikä jäädä pesemään likapyykkiä. En sano, etteikö se juokseminenkin tekisi kipeää. Itsekin olen nuoruudessani ollut se, joka on juossut pois. Nuori ja ajattelematon, jolle sinkkuus tuntui aluksi ihmeelliseltä vapaudelta.

Eroa vaikeampaa onkin ohjata oma mieli oikeille raiteille. Valita ajatuksia, eikä antaa väärien ajatusten tehdä pesää omaan mieleen. Päättää tahtoa rakastaa toista, vaikka ei todellakaan siinä hetkessä tuntuisi siltä.

Helppoahan on tahtoa rakastaa silloin kun kaikki on kivaa. Mutta eikö koetuksissa juuri tämä luvattu tahtominen mitata? Tai silloin, jos suhde tuntuisi väljähtäneeltä, ja myöskin pitäisi nähdä vaivaa sen eteen?

Meillä ei onneksi ole ollut missään vaiheessa ero oikeasti mielessä, juurikin siksi, koska emme ajattele niin. Mutta enpä voi sanoa nauttineeni tuosta vaiheesta silti. Eikä siitä ihan silmänräpäyksessä päästy eteenpäin. 

Onnellisempi yksin tai jonkun toisen kanssa?

Kulttuurissamme tavoitellaan, tai ainakin ihailllaan yksilön onnea. Ei meidän onnea, vaan minun onnea. Tokikin hyvä olo omissa nahoissaan ja omassa elämässä on tärkeää, mutta joskus sen alle voi unohtua muut asiat. 

Monestihan kuulee, että eronneet ovatkin tosi onnellisia, vapaita. Ainakin aluksi. Ja nimenomaan se osapuoli, joka on eronnut omasta aloitteestaan ja tahdostaan. Jossain vaiheessa kuitenkin kuvioihin tulee uusi puoliso, joka alkuun tuntuu itselle sopivammalta. "Tämä olikin se rakkaus, jota olen odottanut!", ja unohdetaan se, miltä edellisen suhteen alkuaikoina saattoi tuntua. Rakastumisen tunne sumentaa.

Ja jotkuthan ajattelevatkin, että elämässä voi olla vaikka kymmenenkin itselle oikeaa ihmistä, että osan kanssa heilastellaan kuukausi-vuosi-pari, osan kanssa vaikka se vuosikymmen. Ja onhan se totta, voihan ihminen rakastua lukemattomiakin kertoja. Rakastuminen on helppoa, rakastaminen ja rakkauden jatkuminen vaatii tahtoa.

Itsekin teini-iässä ja nuorena aikuisena ajattelin, että pitkä parisuhde on aneemisen kulahtanut ajatus.

Nykyään uskon tahtomiseen, ajatusten valitsemiseen, yrittämiseen ja siihen, että sitä toinen toistaan hioo. Enää ei todellakaan houkuta ajatus siitä, että kumppani ja sitä kautta myös osa elämää vaihtuisi vähän väliä.

Mitä sitten koitan sanoa? Sitä, niitä surkeampia kausia ei kannata pelätä, vaan olla valmis tekemään töitä sen yhteisen onnen hyväksi.

Nykyään meilläkin onneksi jo eletään taas seuraavaa ajanjaksoa, parempaa sellaista.