Keskenmenon jälkeen

Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 

Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.

Keskenmenon jälkeen sairaalassa

Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.

Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.

Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät

Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.

Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 

Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.

Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 

Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.