Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 

Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta

Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 

Keho toipuu

Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.

Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.

Päivä kerrallaan. 

Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

Keskenmenon jälkeen

Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 

Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.

Keskenmenon jälkeen sairaalassa

Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.

Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.

Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät

Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.

Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 

Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.

Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 

Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.

Aamulla mulla oli vauva kohdussa, illalla muovipussissa. Keskenmeno.

Keskenmeno kahdennellatoista raskausviikolla. Sellaisen kanssa kohdattiin tänään. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vauvaa kohdussa kasvamassa. Viime viikolla oli, eilen oli, aamullakin vielä. Vaan ei enää illalla. Jäljelle jäi vaan iso suru ja verta. Joka puolella verta. Miten sitä voi ollakin niin paljon?

Instagramin puolella kerroin jo aiemmin tapahtuneesta. Tuntuu kuitenkin, että on tarve muuttaa sanoiksi kaikki tapahtunut. Aloittaa surutyö asiasta. Kirjoittaa talteen asia tuoreena, kun on itse aivan hajalla. Joten tässäpä tulee, keskiviikko 22.5.2019, rv 11+3.

Tavallinen päivä, ei vaiskaan

Ihan tavalllinen aamu, johon heräsin taas kerran liian aikaisin. Tuttua edellisistä raskauksista, että uni ei vaan riitä aamuun saakka. Katsoin sängyssä pari jaksoa Dawson's Creekiä lasten heräämistä odotellessa. Koitin levätä, koska edellisenä päivänä oli tullut vähän verta, joka säikäytti. Olin myös soittanut silloin naistentautien päivystykseen, josta ohje oli seurailla tilannetta. Pieni verenvuoto kun ei yleensä vielä merkitse mitään.

Aloitettiin päivä normaaliin tapaan lasten kanssa. Aamupäivällä oli viimeiset kotiäititreffit meillä ennen muuttoa. Hyviä hetkiä ystävien kanssa. Iltapäivällä alkoi väsyttää, oli "vääränlainen" olo, sellainen, että kaikki ei ole jotenkin hyvin. Mentiin esikoisen kanssa päikkäreille, kuopus nukkui jo rattaissa. Päikkäreiltä herätessä oli edelleen outo olo.

Pakkasin tavaroita illan synnytyskeskusteluiltaa varten. Mielessä kävi, että ota varahousut mukaan, mutta en halunnut ajatella sellaista. Verta oli tiputellut pitkin päivää edelleen, mutta hyvin vähän. Keskusteluilta alkoi, tuntui, että nyt valuu paljon. Menin vessaan ja vähän kauhistuin veren määrää. Siivosin teurastuksen jäljet ja tuuppasin reilun paperikasan housuihin. Hetken päästä tuttu valumisen tunne ja olo, että nyt on housut kyllä märät. Poistun taas vessaan. Onneksi illassa oli muitakin vetäjiä paikalla.


Housuja riisuessa verta lässähti lattialle vähän joka puolelle. Tuntui, että nyt tulee jotain isompaa. Laitoin käden alle, että sain kopin. Ajattelin, etten halua mun vauvan palasia mihinkään pönttöön tai lattialle. Sieltä tulikin iso palanen, jonka seassa oli myös joku pieni vauvaa muistuttava. Vauva. Tosi, tosi tosi pieni. Vauvan pituus päästä peppuun on näillä viikoilla jotain 41-52mm, kuulemma. Huutoitkua.

Toisella kädellä pitelin tätä, toisella tyhjensin vieressä olevan roskiksen lattialle, ja anastin roskapussin tätä vauvan ripettä varten. Hetken päästä tuli toinen pala, erilainen, pienempi ja sileä. Laitoin myös sen siihen muovipussiin. Sitten lisää verta, ja vähän lisää. Soitin synnärille.

Vuorasin veriset housuni käsipyyhepapereilla ja aloin siivoamaan verta. Sori Me-talo, jos johonkin sitä vielä jäi. Tulin vessasta ulos, ja keskusteluillassa ollut ystävä odottikin siinä. Itkin. Ystävä lähti hakemaan mun tavaroita, minä kävin vielä varastamassa toisestakin vessasta tyhjän roskapussin, jonka päällä voisin verineni istua autossa. Lähdettiin hipsimään autolle, ulkona satoi.

Synnärin käytävällä oli muutamia onnellisia perheitä vastasyntyneitä esittelemässä läheisilleen. Ja sitten minä, itkunaama verta koko ajan haaroista valuen. Hetken aikaa ystävän kanssa odoteltiin, kunnes pääsin tutkittavaksi. Kävin vessassa aluksi, koska teurastushousut olisi hyvä saada pois ja rakko tyhjäksi. Tulee lisää isoja rippeitä kohdusta, jotka laitan pussiin muiden seuraksi. Ajatuksena mulla on haudata nämä maahan, mitä mun vauvasta on jäljellä. En tajua, miten sitä verta voi roiskua joka puolelle.

Sisätutkimus tuntuu inhottavalta. Koitan hengittää syvään, auttaahan se synnytyksessäkin. Ultraus alakautta. Kyllä tämä valitettavasti on keskenmeno, kuulen. Tuntuu kamalan epätodelliselta, vaikka sormet veressä, omin silmin on kokenut sen juuri, että keskenhän se meni. Keskenmeno. Meidän vauvaa ei enää ole täällä.

Mies tulee työreissulta suoraan sairaalaan, tekevät ystävän kanssa läpystä vaihdon. Saan sairaalavaatteet omien, veristen vaatteideni tilalle. Onneksi ne ovat sentään vaaleanpunaiset, eivätkä siniset. Koitan siivota vessasta enimmät veret, koska tuntuu kamalalta jättää sellaista kuoleman jälkeä jonkun toisen kontolle. Luovutan lopulta, koska valun edelleen verta reippaasti.

Minulle ehdotetaan lääkkeitä, mutta haluan odotella ensin ja antaa kohdun tyhjentää itseään. Toki lääkkeet otan sitten, jos niille koetaan tarvetta vielä myöhemmin. Verikokeet, verenpaineiden mittaus. Odotellaan tuloksia, jotka joko antavat luvan syödä tai kieltävät sen. Saan luvan.

Lukuisia jättisiteiden vaihtoja pitkin iltaa. Välillä tulee hyytymiä, muuten vaan verta. Mun huoneessa ei ole vessaa, se löytyy kolmen oven päästä. Hana on aivan liian kaukana pöntöstä.

Mies käy kotona hakemassa tavaroita. Onni onnettomuudessa on se, että juuri tänään lasten isovanhempi oli heidän kanssaan meillä. Mitenhän tämä muutoin olisi sujunut? Kaikki tuo verikaaos yksin lasten kanssa kotona. Huh. Mies tuo tavarat ja on seurana sen aikaa kun pystyy.

Sitten olen vain minä, ja vuotava kohtuni. Suoja sängyllä, sairaala-alkkarit ja jättisiteet. Kaikkien ihmisten viestit lohduttavat, tuntemattomienkin. Mun vauva on kuollut. Sitä ei enää ole. En voi tajuta. Otan muistoksi kuvan vielä pömpöttävästä mahastani, joka todennäköisesti lähiviikkoina muuttuu vähän pienemmäksi. Jouluna meillä ei olekaan vauvaa.

Laitan ylistysmusiikit soimaan. En ole yksin. Nähdään sitten taivaassa, rakas.

Ultraa odottavan aika on pitkä - Alkuraskauden kuulumisia

Alkuraskaus on hidasta aikaa. Toisaalta raskausviikot vierähtävät hyvinkin nopeasti, kaiken lapsiperhearjen keskellä, ja toisaalta taas ihan hävyttömän hitaasti. Edelleen eletään alkuraskautta, vaikka tuntuu, että olisin ollut raskaana jo iäisyyden tai parikin.

Ja samalla kuitenkin tuntuun, ettei olisi raskaana ollenkaan, sillä niin usein sen unohtaa, eikä mahakaan siitä vielä muistuta. Tai no vähäistä kasvua on keskivartalolla havaittavissa, mutta riippuu vaatteista, näkyykö se. Itse aina iltaisin tiirailen, onko maha kasvanut. Lähinnä se näyttää siltä, että vatsasta olisin lihonut pari kiloa, mutta vaa'assa mitään heittoa ei vielä ole. Ja hyvä niin.

Ensimmäinen raskausneuvola

Mulla oli hetki sitten ensimmäinen raskausneuvola, jossa avauduinkin aiheesta raskauskilot, mahan koko ja muiden ihmisten kommentointi. Aloin siis kertomaan sitä, että en tälläkään kertaa mene neuvolassa punnittavaksi, mutta pääsi vähän rönsyilemään. Lyhyesti siis, molemmissa aiemmissa loppuraskauksissa mua on pienesti ahdistanut se kilojen määrä, enkä silloin jaksa keneltäkään kommentointia mahan koosta tai mistään muustakaan, kun olo on joka tapauksessa valtava.

Käyn siis vaa'alla jatkossakin vain kotona, en neuvolassa. Tämä mun ensimmäinen raskausneuvolakäynti oli samalla viimeinen käynti tutulla terveydenhoitajalla. Muuton vuoksi saadaan uusi neuvolakin. Olen tykännyt meidän neuvolatätsykästä hyvin paljon, sillä sen lisäksi että hän on mukava, osaa hän suhtautua hyvin siihen, että me ollaan käyty neuvolassa hiukan normaaleja neuvolarunkoja harvemmin.

Alun hauraus

Tämän hetkinen välietappi tuntuu omassa mielessä olevan se ensimmäinen ultra, jonka kunta tarjoaa. Ei siis olla tälläkään kertaa menty varhaisultraan, vaikka joka kerta olen sitä hetken aikaa miettinytkin. Mielenrauhan vuoksi, niinkuin varmasti muutkin odottajat.

Ennen ekaa ultraa on aina epätodellinen olo, kun ei vielä ole ns. mustaa valkoisella. Mieli yrittää lähteä kierroksille aiheesta, mutta olen päättänyt,  että kannattaa ajatella kaiken olevan hyvin. Muu on vähän ajanhukkaa, tavallaan. Iloitsen raskaudesta, mutta myönnän, että varmempi olo on varmastikin vasta sitten ultran jälkeen.

Epätodellisen hyvä olo

Sekin hämmentää, kun on niin hyvä olo ollut koko alkuraskauden. Vaikka sehän on vaan hyvä asia. Pari viikkoa sitten minulla oli vielä välillä etovaa oloa, mutta siihenkin on auttanut omat syömiset ja b6-vitamiinit. Ja varmasti myös aika. Olen testannut omaa oloa erilaisten syömisten ja vitamiinien ottamisen/ottamatta jättämisen merkeissä, ja aika huimasti tuntuu edellisen päivän syömiset vaikuttavan seuraavan päivän olotilaan, jaksamiseen ja siihen etovuudeen. Mielenkiintoista aikaa monella tapaa.

Odotellaan!

Raskausjuttuihin ja arkikuulumisiin pääset mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

Vessahätäviestinnästä kuivaksi opetteluun 1,5-vuotiaan kanssa

Meidän nuorimmainen on tällä hetkellä puolitoistavuotias. Ei siis suinkaan puhuta enää vessahätäviestinnästä, vaan vessareissut ja -rutiinit ovat jo enemmänkin kääntyneet kuivaksiopettelun puolelle. Jännää nähdä, missä kohtaa lasta voi alkaa sanomaan kuivaksi. Esikoisen kohdalla se oli joskus ennen 1v9kk ikää. 

Olen toki tietoinen, että Suomessa usein ohjeistetaan, että vasta joskus 1,5-2,5-vuotiaana lapselle alkaisi kehittyä taito tunnistaa hätä ja alkaa pikkuhiljaa reagoimaan siihen. Kuten aiemminkin olen maininnut, asia ei ole fakta, sillä vauva on syntymästään saakka kykenevä tunnistamaan ja ilmoittamaan hätänsä. Taito katoaa, jos sitä ei ylläpidetä, ja sitten sitä opetellaan uudestaan taaperoiässä. Kyse on yhteyksistä aivoissa. Harjoittelemalla ne vahvistuvat, taidossa kuin taidossa.

En kuitenkaan ajattele vauvan vessahätäviestinnän olevan sen "parempi" kuin harjoittelun aloittamisen joskus 3-4-vuotiaanakaan, me vain ollaan tykätty meidän perheen kohdalla toimia näin. Ollaan koettu se helpoimmaksi itselle, sekä myös mielekkääksi ja palkitsevaksi.

Nyt voisi olla haastavampaa aloittaa 

Taaperon vessailut sujuvat tällä hetkellä tosi mallikkaasti.  Tarkoittaen sitä, että nykyään on jo paljon päiviä, jolloin märkiä housuja tai vaippoja ei tule ollenkaan. Vessa-asioita on harrastettu säännöllisesti syntymästä saakka, kuten esikoisenkin kanssa. 

Sen sijaan puolitoistavuotiaana aloittaessa voisi olla haasteita vastassa enemmän, onhan se sellainen tahtoikä, ja harvalla se paikallaan pysyminen on se mieluisin asia. Mahdotonta se toki ei silloinkaan ole. On vain keksittävä ne omat jutut, miten saa lapsen viihtymään potalla tai pöntöllä, ja keinot, miten saa lapsen rentoutumaan sen verran, että tuotos onnistuu. Ja toki se vaatii myös paljon toistoja, rutiineja. 

"Pääset kohta potalle, odota"

Me liikutaan paljon lasten kanssa kodin ulkopuolella. Jos ollaan pitempään menossa, on meillä aina matkapotta mukana. Kerhoillessa tai kaupungilla pyöriessä se ei aina ole mukana, sillä paikan päältä löytyy vessat, ja ennakointikin toimii aika hyvin. 

Jos taapero esimerkiksi herää päiväunilta ennen kuin ollaan tultu kerhosta tai muusta kotiin, sanon hänelle, että pääset kohta potalle, odota, älä tee pissiä housuun. Hän on tähän tottunut, ja osaakin pidättää hetken aikaa. Olen monesti todennut taaperon ohjeistamisen toimivaksi keinoksi, ja vertaillut tilanteita, jolloin ohjeistan ja jolloin en ohjeista häntä. Kun lapsi ei tiedä pääsevänsä pian potalle hädän tullessa, ei hänellä selvästikään ole motivaatiota pidättää. Ihan ymmärrettävää.

Hetkittäin vielä vaipat

Yöunille ja päiväunille hänelle laitetaan vielä vaipat, sekä pitemmille automatkoille. Yöunienkin jälkeen vaippa on usein kuiva, kuten on ollut jo vauvanakin. Lyhyillä automatkoilla vaippaa ei olla laitettu enää, jos esimerkiksi ennen ajelua on käyty vessassa. Taapero on niin kokenut vessailija, että osaa tyhjentää rakkonsa kerralla. Toki turvaistuimesta löytyy kuitenkin varatoimenpiteenä turvaistuimeen suunniteltu kosteussuoja. 

Muilla kyläillessä yms menoissa vaippaa laitetaan vaihtelevasti, tilanteesta ja sen kestosta riippuen.

Lapsen tämänhetkinen vessarytmi

Lasta tarkkailemalla voi oppia suunnilleen tietämään oman lapsensa rytmin, milloin yleensä tärppää. Tämä helpottaa elämää etenkin silloin jos on vieraita kylässä, tai lapsella muutoin on jotain niin mielekästä puuhaa, että vessahädästä ilmoittaminen unohtuu. 

Vessarytmi vaihtelee myös iän mukaan, 11 kuukauden ikäisen vauvan vessarytmi löytyy täältä. Meillä imetys loppui hetki sitten, mutta jo ennen loppumistaan imetystä oli enää sen muutaman kerran päivässä, ja nyttemmin lapsi juo vettä senkin edestä.

1,5-vuotiaan vessarytmi

Aamupissalle herätessä, herää n. klo 7

Aamupäivän pottailu, joskus 9-10 aikaan

Potalle lounaan jälkeen

Potalle hetki unilta heräämisen jälkeen

Yhdet iltapäivän pissat (ei aina tarvetta tälle)

Potalle iltaruoan jälkeen

Potalle ennen yöunille käymistä

Nykyään lapsella ei ole enää niin kiire unilta herätessä mennä suoraan potalle, vaan yleensä herätessä me sylitellään rauhassa ensin.

Tähän verraten voi todeta, että reilussa puolessa vuodessa lapsen vessakäynnit ovat vähentyneet siitä 9-11 kerrasta kuuteen, seitsemään kertaan. Aika mielenkiintoista seurata lapsen kehitystä tässäkin asiassa. 

Lisää aiheesta alta: 

Näin aloitat vessahätäviestinnän vauvan kanssa

Testissä matkapotat

Alle yksivuotias on päiväkuiva kotona

Hyppää mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

Arki-iloja, osa 5

On aika taas listailla arjen iloja. Tällä kertaa itsellä on sellainen olo, että päälläolevan muuttopakkaus yms -ruljanssin lisäksi tarvitsee ihan niitä tavallisiakin ajatuksia, sillä keskittymiskyky on aika kovilla ollut lähipäivinä. Omassa päässä kaikki muuttoon ja paikkakunnanvaihdokseen liittyvät asiat laukkaavat aika kovaa vauhtia tällä hetkellä. 

Pakkaaminen ja ajan löytäminen sille. Tarkan muuttopäivän sopiminen. Paperihommat. Että ehtisi loppuajan vielä Lappeenrannassakin nähdä ystäviä mahdollisimman paljon. En niinkään stressaa, vaan mieli koettaa vaeltaa asiasta toiseen villinä.

Luulin, että tämä olisi neljäs osa arkisia iloja, mutta huomasinkin, että arkistoista löytyy kaksi "osa kolmosta", hups. Hajamielisyys, tuo läheinen ystäväni. Täällä motiivina oli niin paljon ihania asioita, että oli kiva kirjoittaa ne ylös. Täällä kivan huomaaminen ankeinakin päivinä, täällä ilon maksimointi ja täällä arjen fiilistely. Motiivi siis mikä hyvänsä, aina nämä ilojen listaamiset tuovat hyvää itselle. Tässäpä siis tämän hetkiset.

Arjen iloja

-Löydettiin maanantaina vuokrakoti meille. Helpotti kummasti omaa mieltä, kun muuttoon on kuitenkin alle kuukausi enää aikaa. Ensi kuussa ollaankin sitten vantaalaisia! Ja saatiin se hissikin, jes. Tosi kiva koti, ja juuri sieltä suunnasta, mistä  toivottiinkin.

-Olen saanut tosi paljon laitettua tavaraa eteenpäin, niin myymällä kuin lahjoittamallakin. Tavarasta luopuminen on itselleni selvästikin helpointa vaiheittain. Edellisessäkin muutossa laitettiin tavaraa pois jonkun verran, mutta nyt paljon enemmän. Ja se tuntuu hyvältä.

-No kevät ja välillä olevat lämpimät päivät. Viikonlopuksi on luvattu yli kaksikymmentä astetta lämmintä!

-Näyttäisi siltä, että keksin, mikä minulla pahentaa allergista nuhaa nyt siitepölyaikana. Sokeri. Edellisenä päivänä jos on syönyt sokeria, seuraavana päivänä muistuttaa mun nuha niagaraa ja nenä tuntuu räjähtävän. En ole syönyt sokeria mitenkään ahkerasti lähiaikoina, mutta helpottaa pidättäytymään siitä vähästäkin, kun vaikuttaa omaan oloon noin järkyttävän paljon. En olisi osannut kuvitella, kuinka paljon se voi vaikuttaa. Luulen, että myös tää raskaanaolo on sekoittanut pakkaa, sillä en muista, että viime vuonna olisi tuollaisia oloja ollut.

-Taapero on alkanut laittamaan puheissaan kaksi sanaa peräkkäin. Tällä hetkellä tulee jo "anna käsi", "avaa äiti" ja "anna lisää". Ihan kutkuttavan suloista.

-Vihdoin sain päätettyä ja tilattua matkarattaat meille. Jännityksellä odottelen postia.

-Äitienpäivälahjaksi saatu uusi pyöräilykypärärä. Omaa turvallisuutta päivitetty sitä kautta, vanha kypärä kun oli jo elämää nähnyt.

Millaisia arjen hyviä asioita teidän lähipäivistä löytyy? 

Arkikuulumisiin pääsee parhaiten mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

Synnytysväkivalta, eli #minämyössynnyttäjänä

Äiti ja lapsi jäivät molemmat eloon, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Mahdollisia ikäviä sattumuksia synnytysmatkan varrella on turha jäädä vatvomaan tai tuhlata energiaa niiden ajatteluun. Elossa oleva palkintovauva sylissä ei ole lupaa vikistä. Tällainen ajattelutapa on ollut iän kaiken vallalla. Asenne peittää allensa myös synnytysväkivallan. Onneksi asiat voivat muuttua. Kurkkaa kampanja nimeltä Minä myös synnyttäjänä.

Mikä synnytysväkivalta?

Viime kesänä kirjoitin aiheeseen liittyen. Synnytysväkivalta (tai obstetrinen väkivalta) tarkoittaa esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä jne. Vakavan synnytysväkivallan lisäksi yksi lievempi muoto on esimerkiksi synnyttäjän toiveille naureskeleminen.  Synnytysväkivalta on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynytttä toimintaa, ei niinkään sitä, että kukaan tieten tahtoen haluaisi kenellekään pahaa. Yksi Minä myös synnyttäjänä -kampanjan koordinoija Katri Immonen summaakin asian näin :

Kipu kuuluu yleensä synnytykseen, 

mutta kärsimykseksi ja väkivallaksi se kampanjan mukaan muuttuu, 

jos synnyttäjä ei pärjää kivun kanssa ja kokemus sivuutetaan

 eikä tukea tai lievitystä tarjota, sanoo Immonen.

Sairaalan työntekijät ja nuoret naiset pelkäävät?

Ylen uutisissa kerrotaan sairaaloiden pelkäävän nyt pinnalla olevaa #minämyössynnyttäjänä -kampanjaa. Eräs naistentautien ja synnytysten ylilääkäri olikin kommentoinut lukeneensa äitien kommentteja masentuneena. Toisen sairaalan osastonhoitaja ajattelee kampanjasta seuraavan paljon hyvää, mutta pelkää sen samalla lisäävän pelkoa lasten saantiin. Kätilöliitto puolestaan pitää synnytysväkivalta-sanaa valitettavana. Kampanjan näkemys puolestaan on, ettei asiasta oikein voi puhua siloitellen. Olen vähän pettynyt tuohon kätilöliiton lausumaan asiasta, sillä eihän minkään väkivallan suhteen voi sen tekijä määrittää, mikä on väkivaltaa, mikä ei. 

Itse ajattelen, että pelkoa lasten "tekemiseen" on olllut aina, ja juurikin hirveiden synnytyskokemusten takia. Myös näiden inhottavien kokemusten, synnytysväkivallan, on vain ajateltu olevan osa synnytyksen kulkua, osa kokemusta. Tämä kampanja tähtää juuri näiden rakenteiden muuttamiseen, jotta synnytysväkivaltaa ei tarvitsisi enää yhdenkään synnyttäjän kokea. Sen vuoksi näen tämän päinvastoin pelkoa lieventävänä, koska toivoa on, kun asiat tuodaan esiin ja niihin haetaan muutosta. 

"Sekä hoitohenkilökunta että synnyttäjät ovat omaksuneet asenteen, että tällaista se vain on, tähän pitää alistua. Moni äiti on nyt vasta kampanjan myötä tiedostanut, että häntä on kohdeltu väärin, Immonen kertoo."

Annoin synnytykseni arvosanaksi 9. 

En siis voinut kokea synnytysväkivaltaa?

Monet sairaalat kertovat, että suuremmat synnytyspettymykset ovat harvinaisia, sillä usein heti synnytyksen jälkeen arvosanaa kysyttäessä synnyttäjä luokittelee synnytyksensä olevan 8, 9 tai 10. Siinä kohtaa synnytyskokemus ei kuitenkaan ole vielä millään tapaa muotoutunut valmiiksi, eikä tuo arvosanan antaminen kerro juuri mitään tapahtuneesta. No joo, paitsi sen, että olet hengissä ja pystyt jonkun numeron rykäisemään suustasi.

En ole koskaan kirjoittanut kunnolla ensimmäisestä synnytyksestäni. Syy sille taitaa olla se, että vaikka sain toivomani lääkkeettömän synnytyksen, on siinä muutama kohta, missä koin tulleeni väärinkohdelluksi henkilökunnan taholta, ja minulla kesti kauan käsitellä asiaa. Työntekijä itse ei varmastikaan sanoisi tehneensä väkivaltaa minua kohtaan, sillä hänhän koitti vain tehdä työtään, suorittaa toimenpiteen, joka kyseisessä sairaalassa oli määritelty rutiinitoimenpiteeksi. Minä itse kuitenkin koin sen tietynlaisena väkivallan yrityksenä, että itsemääräämisoikeuteni yli käveltiin, ja kehooni kajottiin ilman lupaa, väkisin. Hätätilanteestahan ei ollut kyse, ja vauvakin oli jo syntynyt. Ei siis yksinkertaisesti ollut mitään syytä olla kunnioittamatta toivettani, paitsi se, että "meillä täällä on tapana tehdä näin". Ei siis edes se, että se olisi oikeasti ollut hyväksi juuri minulle, vaan se on toimenpide, joka tehtiin kaikille, tarvitsi tai ei. Minun kohdalla ei ollut tarvetta. 

Minäkin kuulun joukkoon, joka tämän jälkeen perhehuoneessa antoi synnytyksen arvosanaksi yhdeksikön, koska menihän kaikki muuten todella hienosti. Tunsin ristiriitaa sen kanssa, että määrittelin synnytykseni lähes täydelliseksi, mutta silti koin ahdistusta, kun ajattelin noita tiettyjä hetkiä. Minulla oli aika iso käsitteleminen asian kanssa silloin, kun tulin uudestaan raskaaksi vuoden 2017 alussa. 

Prinsessoja, diivoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia?

Olin tänään kolmannen raskauteni ensimmäisellä neuvolakäynnillä, jossa käytiin läpi edellisiä raskauksiani, sekä synnytyskokemuksiani. Myös edellisten synnytysten arvosanoja kysyttiin taas, sillä niille on paikka neuvolan äitiyskortissa. Kuopuksen synnytykselle voisin antaa täysin sydämin sen kympin, mutta esikoisen synnytystä en pysty arvioimaan numerolla. Numero ei kertoisi tarpeeksi. 

Esikoiseni syntymä oli hieno, mutta se ei edelleenkään vie pois sitä, että synnytystäni ajatellessa mieleen tulee myös nämä tietyt hetket. Ja kyllä sen muistaa, vaikka ei haluaisikaan muistaa. Muistaa, vaikka sen on käsitellyt ja antanut anteeksi ja antanut myös palautetta sairaalaan. Ja se myös suututtaa minua, että sitä ei voi unohtaa kokonaan. Mun tosi hieno synnytys, johon olin valmistautunut, ja joka meni ihan upeasti. Ja sitten joku antaa mulle muistoksi synnytykseni päätteeksi paskaa kohtelua ja riitelyä. 

Prinsessoja, diivoja, hienohelmoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia. Ylläolevat sanat tuntuvat leimaavan monia synnyttäjiä, jotka haluavat puhua synnytysväkivallasta. Tai sitten kommentoidaan, että synnytyksen kuuluukin olla kamalaa. 

Ja kyllä, muakin on nimitetty kiittämättömäksi ja aivan naurettavaksi, kun viitsin meuhkata tällaisesta. Aivan kuin olisin voinut valita sen, että loukkasiko asia minua kipeästi vai ei. Ja samalla olen kuitenkin tosi kiitollinen, etten kohdannut mitään vakavaa synnytysväkivaltaa, sillä millaista sellaisen käsittely sitten olisikaan? Tuossa pienessäkin asiassa oli aivan tarpeeksi.

Nämä kertovat nimenomaan siitä, että koko asiaa, synnytysväkivaltaa, ei tunnisteta vielä. Mutta onneksi maailma menee eteenpäin tässäkin asiassa. 

Kiinnostaiskos sua myös

Miksi synnytyspettymys kannattaa käsitellä?

Sektio, episiotomia, repeämät - hoida myös arpea

Vähemmän puuttumisia - Uudet synnytyssuositukset

Kuvat Pixabay

Tuuhan seurailee myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

Oho, me muutetaan! Paikkakunnanvaihdos aikuisena, iik?

Meillä häämöttää muutto horisontissa, tai oikeastaan jo ensi kuussa. Ei olla tiedetty tästä tulevasta muutosta vielä kauaa, joten se tuntuu vielä aika hassulta ja utopistiseltakin asialta. Toki olen muutosta haaveillut pitkään, mutta en niinkään paikkakunnan vaihdoksesta, vaan hissistä tai maan tasalla asumisesta, omasta pihasta, kodinhoitohuoneesta jne. No, kodinhoitohuonetta tai maantasaista menoa ei ole vielä luvassa, mutta hissi kuitenkin. Hurraa!

Tai oletettavasti näin, sillä ei ole vielä ihan tarkkaan tiedossa, minne me muutetaan, paitsi paikkakunta. Hahaa. Noo, eiköhän sekin järjesty. Se hissi, se on tällä kertaa pakollinen. Ja on jo ihan huippu alku. Ilman lapsia ei olisi merkitystä, onko hissiä vai ei, mutta tässä nyt vajaat neljä viimeistä vuotta lapsen/lasten kanssa hissittömässä talossa asuneena totean, että ei kiitos hissittömyyttä enää koskaan yhdistettynä pikkulapsivuosiin, rattaisiin ja muuhun jatkuvaan roudaamiseen.

Paikkakunnanvaihdos aikuisena

Sen sijaan paikkakunnan vaihdos herättää ajatuksia. Ollaan asuttu täällä Lappeenrannassa kolme vuotta nyt. Kotiuduttu, saatu ystäviä, viihdytty. Lähtö kirpaisee. Meidän elämä on täällä, ja kohta se siirtyykin parisataa kilometriä etelämmäksi. Aika jännää.

Olen aikuisena vaihtanut paikkakuntaa aiemminkin, Tampereelta tänne Lappeenrantaan, mutta se ei jotenkin tuntunut samalta, vaikka ystäviä sinnekin jäi. 

Nyt kotona ollessa muiden kotona olevien ystävien näkeminen on ollut niin helppoa, ja siksi ystäviä on tullut nähtyä enemmän kuin työelämässä ollessa. Ja myös uusia ystäviä on löytynyt eri lailla kuin työelämän aikoihin. Ajattelenkin, että sinällään kotiäitiaika on hyvää aikaa muuttaa. Etsitään taas uudet kerhot ja muut mammamenot, niinkuin tännekin muuttaessa. Vaikka tokikaan sitä ei voi ennustaa, löytääkö ystäviä, mutta haluan uskoa niin. Positiivinen asia tämä muutto on, ilman muuta, vaikka myös samalla tosi haikeaa. Uusia alkuja ja uusia mahdollisuuksia.

Pääkaupunkiseutu, jossa en koskaan ajatellut asuvani

Me suunnataan pääkaupunkiseutua kohti. Se on huvittavaa, koska se ei ole meidän varsinainen haaveiden kohde ollut missään vaiheessa. Ajatus tuntuu kuitenkin yllättävän mukavalta, ja eihän me olla mihinkään Helsingin keskustaan muuttamassa kuitenkaan.

Uskon, että tuolta päin löytyy vaikka mitä kivaa puuhaa lasten kanssa, kun on kuitenkin isoista paikkakunnista kyse. Seikkailuja luvassa siis!

Oletko vaihtanut paikkakuntaa aikuisiällä? Miten kotiutuminen on sujunut?

Tule mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi