Äitiydessä raskainta on se, kun itse unohtaa hyvät käytöstavat

Täällä yleensä blogin nimen mukaisesti keskitytään niihin iloisiin asioihin, sillä onhan äitiys ja lapsiperhevuodet täynnä niitä ihania hetkiä, rakkaudentäyteisiä tunteita ja muuta kivaa. Sekaan mahtuu kuitenkin myös niitä hetkiä, jolloin sitä arkeaan ei katso ne vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Ne ovat vain niitä hetkiä sen muun mukavan ja auvoisan välissä. Ne vähän niinkuin kuuluvat tähän kaikkeen mukaan, halusi tai ei. En siis koe lapsiperhe-elämää itsessään raskaaksi. Tämä on oikeastaan aihe, jonka kirjoittamisesta on vähän ristiriitaiset olotilat. Toisaalta sitä haluaa jakaa ajatuksia, ja toisaalta taas ei halua antaa asialle liikaa palstatilaa, koska se saa asian vaikuttamaan suuremmalta kuin mistä on kysymys. Ei siksi, että millään tapaa häpeäisi, vaan koska koen, että elämässä kannattaa keskittyä asioihin, jotka ovat positiivisia ja vievät eteenpäin.

Raskaat hetket

Raskaat hetket. Ne voi olla niin erilaisia eri ihmisillä. Mulla ehdottomasti ne raskaimmat hetket liittyy huonoon käytökseen, puolin ja toisin. Lapset eivät itsessään ole raskaita, tai se lasten huono käytöskään itselläni syy negistellä, sillä he ovat lapsia, pieniä vasta, ja opettelavat ja tutustuvat tähän maailmaan ja sen sääntöihin ja tapoihin. Mutta se, miten itse reagoin toisten kiukkuun ja muuhun aina toisinaan. Minua ärsyttää se, että ärsyynnyn. Tokikin on paljon myös tilanteita, jolloin oma käytökseni menee juurikin pedagogisten ihanteiden ja lehmänhermojen kanssa yhtä linjaa. Mutta harmi vaan, että niin ei aina ole.

Oma huono käytökseni aiheuttaa päänvaivaa, sillä kyllä sitä vaan jälkikäteen aina pyörittelee ajatuksissaan, että mitä tuli lapsille sanottua, ja oliko pakko taas hermostua ja nostaa äänialaa.

Pieni lapsi on kuitenkin niin eri asia kuin aikuinen. Miksi aikuinen ihminen provosoituu ja menettää hermonsa? Tiuskii ja äksyilee, kun pitäisi olla aikuinen ja kaiken lisäksi näyttää esimerkkiä lapselle tunteiden käsittelystä ja vaikkapa siitä, miten reagoida kun suututtaa aivan tajuttomasti. Ja joo, tiedän senkin, että lapsi tarvitsee sen mallin siitä, että joskus suututaan ja sitten sovitaan, että aikuisetkin mokailee. Mutta silti, miksi ei voisi mokailla niin, että vaikka vain murisisi. Sanoisi että mur mur mua kiukuttaa ja siksi kihisen, eikä karjuisi siitä, miksi et tottele ja hermot menee ja tulee kiire ja en jaksa kuunnella ja ole hiljaa, ala tulla, miksi sun pitää olla noin, SUU KIINNI NYT. Ja muuta sellaista ei niin mieltä ylentävää.

Ärsyttävän todellinen klisee "sinun arkesi on jonkun lapsuus"

Sillä niinhän se on. Lasteni lapsuus. Oli paljon helpompaa olla töissä se varhaiskasvattaja, sillä vieraiden lasten kasvatus ei mene samalla lailla tunteisiin. Omat kultapallerot ajavat ne tunteet esiin, hyvässä ja pahassa.  

Tiedostan, ettei kukaan ole täydellinen. Silti oma käytös harmittaa. Se, että haluaisi aina hoitaa kriisitilanteet rakentavasti, mutta epäonnistuu niin usein. Etenkin, kun ei ole kyse siitä, että kokisin olevani väsynyt tai ylikuormittunut, vaan olen aivan tavallinen äiti, kaikessa epätäydellisyydessäni. Hyvä äiti, kuitenkin.

Vauvan kanssa oli helpompaa, mutta elämä opettaa

Vauvavuodet on olleet sinällään tosi auvoista aikaa, koska vastaavanlaisia ärsytyksen tunteita ei ole tullut vielä esille silloin. Joka aikakauteen kuuluu ne omat murheensa ja ilonsa. Silloin en  vielä ymmärtänyt, kun muilta äideiltä kuulin heidän töksäyttelyistä ja muista. Onneksi elämä opettaa meitä kaikkia.

Ja onneksi voi aina sopia, pyytää anteeksi, kertoa rakastavansa, ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Ja olla itselleen armollinen. 

Kuvat eivät ole mitenkään raskaista hetkistä, vaan viime vuoden Lapsimessuilta, joissa oli huippukivaa. Huhtikuun Lapsimessuja odotellessa!

Hyppää mukaan myös instagramissa, arki löytyy sieltä.