Kolme vuotta äitinä - Onnea minä!

 Kolmisen vuotta sitten nostin esikoisen syliini ensimmäisen kerran. Kolme vuotta pitää sisällään ihan järjettömän paljon kaikkea! Ennen kaikkea todella paljon oppimista itsestäni, ja omaa kasvamista ihmisenä. Ja saati sitten kuinka paljon tuo mun kolmevuotias pikkutyyppi on kasvanut!

Kolme vuotta. Minusta tuntuu, että pikkuhiljaa olen alkanut saamaan äitiydestä paremmin kiinni. Viimeisin puoli vuotta on olllut aika huimaa aikaa, hyvällä tavalla huimaa! Olen oppinut nauttimaan enemmän, enkä ota enää ihan jokaista kiukunpuuskaa henkilökohtaisesti. Jatkuviin keskeytyksiinkin alkaa olla jo tottunut, tai ainakin vähän paremmin. Muistan, kuinka esikoisen vauvauoden aikana omien hommien keskeytymiset usein ottivat pattiin. Miten se taas nyt haluaa syliin, mä just istahdin tähän tän teekupposen kanssa! Nyt, kun erinäisiä äititaitoja on jo sisäänajettu, on se lapsiperhearjesta nauttiminen paljon, paljonpaljonpaljon helpompaa!

Kärsivällisyys ei edelleenkään ole hyveeni, mutta mä edistyn. Oh yes!

Esikoisen vauvavuoden aikaan en ajatellut sen olevan mitenkään erityisen raskasta aikaa, mutta nyt kun ajanjaksoa tarkastelee taaksepäin, niin huh, on se kyllä ollut hurjaa! Onnellista, mutta todella kuormittavaa aikaa. Keho ja mieli totuttelivat uuteen aikaan, uudenlaiseen elämään. Onhan se todella suuri muutos, tulla pariskunnasta perheeksi. Alkaa yhtäkkiä vanhemmiksi, ihan uuteen rooliin. Vaikka en tosiaan koe (tai kokenut silloin) esikoisen vauvavuotta rankaksi, niin sen ainakin voin sanoa, että se oli rankempaa aikaa, kuin mitä tämän hetkinen aikakausi on!

Tämä elo on muutenkin vain päivä päivältä antoisampaa, kun on niin huippuja tyyppejä saanut perheenjäsenikseen. Onnea kolmevuotias, rakas, ihana, viisas ja rohkea tyttäreni! Kiitos, että olet, ja teit minusta äidin. 

Onnea minä, kolme vuotta äitinä!