Äitikaverit - se arkea nostattava voima

Kun ekaa kertaa tulin äidiksi, en tuntenut juurikaan muita äitejä. Asuttiin silloin Tammisaaressa, ja noh, oli aika yksinäistä. En osaa hyvin ruotsia, niin en ruotsinkieliseen perhekahvilaankaan uskaltanut mennä. Näin jälkeenpäin sitä kyllä ihmettelee, että miksen mennyt silti.

Yhteen kaksikieliseen paikkaan, siihen ainoaan, uskaltauduin, mutta tyhjän kerhon vetäjältä sain kuulla, ettei kävijöitä ole ollut, suomenkieliset kun ovat vähemmistössä paikkakunnalla.

Sitten muutettiin takaisin Lappeenrantaan, kaikeksi onneksi. Ei mulla täällä silti ystäviä ollut ennestään, enhän ollut kuin vuoden täällä aiemmin asunut. Silti olo oli aivan todella onnellinen muutosta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Jo monta viikkoa ennen muuttoa googlettelin kaikki kerhot ja muskarit, mitä vaan löytyi.

Alettiin ahkerasti juoksemaan esikoisen kanssa kerhoissa ja muissa. Ensin tuttuja, ja vähitellen muutamia kavereitakin alkoi löytymään. Ihanaa. Ihan tosi ihanaa.

Aluksi vertaistuen kaipuu ei vielä ollut kovin suurta, mutta seura puolestaan oli tosi tervetullutta. Nyt, kun noita lapsia on kaksi, ja vanhempi jo tuommoinen leikki-ikäinen, eikä kotikaan aina enää ole siisti, ja utopia täydellisistä äideistä osoittautunut todellakin vain urbaaniksi legendaksi, niin juu, nyt on se aika, kun vertaistuki on ihan parasta. Korvaamatonta.

Vähän vaihtelevalla äitiporukalla ollaan jonkin aikaa jo säännöllisen epäsäännöllisesti vietetty kotiäitibrunsseja tai -välipalahetkiä. Kun lapset on saatu tankattua, rientävät he leikkeihinsä, ja silloin alkaa ne parhaat äitijutut. Jaetaann tähtihetkiä ja niitä ei-niin-tähtihetkiä. Nauretaan ja nyökytellään hyväntahtoisesti toistemme jutuille, koska todellakin tiedetään, mistä se toinen puhuu. 

Viime viikon yhteiset oivallukset naurattaa, ja kantaa vieläkin. Parhaimmillaan on tainnut yhdessä kerrostalokolmiossa kokoontua 14 lasta ja 8 äitiä. Hyvin mahduttiin :)

Ja sitä vertaistukea on onneksi saanut tätäkin kautta, kirjoittamalla. Kiitos ihanat ♥