Jos jotain olen tämän parivuotisen äitiyteni matkalla oppinut, niin sen, että ei niistä virheistään opi. Ei ainakaan joka kerta. Vaan ehkä enemmänkin päinvastoin, ne on ne samat jutut, joihin sitä usein, liian usein kompastuu.
Lempeys. Aina niin toivon, että sitä voisi olla tiukassakin tilanteessa lempeä, hidas kiivastumaan. Hillitsisi hermostumistaan paremmin. Usein se onnistuukin, jolloin voi oikein mielessään onnitella itseään, että hitsi mä selvisin tästä hienosti, jopa ihan aikuismaisesti, lapsen tunteita sanoittaen ja itseni tilanteessa rauhoittaen. Mutta sitten on ne tilanteet, kun oma ärsytys pamahtaa esille ensimmäisenä reaktiona. Uagh!
Ja toisaalta tiedän myös, että tarkoitus on mallintaa lapselle inhimillistä ihmistä. Sellaista, joka saattaa myös suuttua välillä, ja joskus se aikuisen äänikin nousee yllättävän kovaksi melusaasteeksi. Sitten taas sovitaan, ja elämä jatkuu. Aikuisenkin huonot hetket mahtuu kyllä elämään. Vaan silti se harmittaa. Ja nolottaa. Miksi taas menin hermostumaan samasta tyhmästä jutusta? Ihan kun sitä ei muka tietäisi, että ipanan hoputtaminen ja komentelu - todennäköisesti siinä vaan palaa oma hermo, eikä todellakaan seurauksena ole yhteistyöhaluinen ipana.
Tää on varmaan näitä asioita, johon kuuluu kai todeta, että täytyy olla itselleen armollinen. Ja ehkä mun tapauksessa opetella, yrittää hitaammin kiihtyväksi myös. Aina välillä.
Mitkä teillä on ne kompastuskivet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti