Harvemmin neuvolassa

Me käytiin pitkästä aikaa neuvolassa. Neuvola-ajat oli vähän myöhässä, joten vietettiin aulassa leikkien paljon pitempi aika, kuin mitä itse neuvolakäynti kesti. Tämä oli vasta ensimmäinen käynti vauvan kanssa varsinaisessa lasten neuvolassa. Ollaan tämänkin vauvan kanssa aloitettu käymään neuvolarumbaa harvennetusti, niinkuin esikoisenkin kanssa. Me taidettiin ekalla kierroksella käydä pääsääntöisesti vain lääkärineuvoloissa, ihan alussa taisi olla tosin joku yksittäinen muukin neuvola-aika, jolla käytiin, ennen kuin totesin, että tää on meidän osalta semmoista ajanhukkaa puolin ja toisin, peukaloiden pyörittelyä paikan päällä. Kauhean usein ei olla siis siellä vierailtu.

Ja miksi sitten näin?

Yksinkertaisesti meillä ei ole, tai ainakaan ei tähän mennessä, ole ollut tarvetta käydä sen useammin. Imetys sujuu ja tyyppi kasvaa. Sen huomaa ihan silmämääräisestikin, niinkuin esikoisenkin kanssa. On meillä tosin vauvavaakakin, miusta on mielenkiintoista seurata vauvan kasvua, eikä niin, että kävisin neuvolassa vaan sen takia, että näkisi tuleeko painoa riittävästi. Eikä tuo pituuden tai päänympäryksenkään mittaaminen onneksi kovin vaikeaa ole :)

Vapaaehtoista

Kaikkihan eivät tiedä, ettei neuvola suinkaan ole pakollinen juttu. Ja sitten taas osan mielestä sen juurikin täytyisi olla pakollinen kaikille, etenkin vauvavuoden aikana. Suomalainen neuvolakäytäntö on ihan huippu juttu, apua ja tukea saa moneen asiaan. Onneksi kuitenkin neuvolakäynnit ovat vapaaehtoisia, koska on erilaisia perheitä ja erilaisia lapsia eri tarpeineen. Itse olen ihan iloinen, ettei meidän tarvitse olla viemässä resursseja niiltä, jotka niistä enemmän hyötyvät.

Ja mites sitten ne rokotteet? Käytännössä niitäkin saa halutessaan tavallisesta suunitelmasta poikkeavastikin, koska ovathan nekin Suomessa vapaaehtoisia. Mahdollista on ottaa myös vaikkapa myöhennetysti tai yksi rokote kerrallaan. Miten nyt sattuu näkemään tarvetta olevan. Eli senkään takia juuri tietty käynti tietyn kuukauden kohdalla ei ole mitenkään kiveen kirjoitettu.

Aika ihanan onnekastahan tämä on, kun ei ole tarvetta käynneille, vaan kaikki on hyvin. Toki jos huolia olisi, niin käytäisiin useamminkin. Mutta esimerkiksi keskikäyrää hitaampi painonkehitys ei mielestäni sellainen huoli edes ole, lapset kun kasvaa kaikki omia käyriään, pääasia, että kasvavat. Toiset kasvaa hitaammin, toiset nopeammin, ja keskikäyrähän on vain se keskiarvo, ei ideaalitilanne.

Siellä me chillailtiin, neuvolan aulassa

Fröbelin palikat 30v - ihana oma lapsuus

Monissa lapsiin liittyvissä asioissa sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen. Tai niitä ihanimpia juttuja! Nostalgiaa herättävät lastenohjelmat, lastenlaulut, kirjat, lelut.. Siis mitä vaan. Niin monissa asioissa oma lapsuus ja sen tuomat ihanat muistot kulkevat käsi kädessä nykyhetken kanssa. Ja hei, kuinka huippua se on!!

Niin myös Fröbelin palikoiden kanssa. Sinnehän se oli sitten päästävä, konserttiin, kun tänne kotikaupunkiinkin saapuivat 30-vuotiskiertueineen. Mies kieltäytyi lähtemästä, ei tykkää yhtään, ei ole lapsena kuunnellut. Mutta mepä tyttöjen kanssa lähdettiin :)

Kyllähän tuo esikoinen tykkäsi. Lauluja kuunneltiin ennakkoon, että ne olisivat tuttuja sitten paikan päällä. Mutta luulen kuitenkin, että tässä kohtaa tää äiti kyllä tykkäsi eniten. Tutut laulut ja tutut tyypit lavalla, joiden videoita koko lapsuus pikkuveljen kanssa tuijoteltu ja kaikki ulkoa opittu. Samalla jotenkin huvitti, kun aikuisiahan tässä kai pitäisi olla?

Vaikken siellä ilosta puhkuen mukana hyppinytkään, tai nykyään heidän musiikkia kuuntelemalla kuuntele, niin kyllä se tuntui hyvältä sydämessä, kun sai viedä oman lapsen kuuntelemaan jotain, mikä oli itselle pienenä ollut niin tärkeää ♥ Ja hyvin ne sedät siellä jaksoivat edelleen!

Heee-i huuli-luuli, kuului Huugi-guugi vielä kotimatkallakin ♥

Kun joku puuttuu

Kukaan ei ole kuollut, mutta tärkeä ihminen on poistunut eron kautta lähipiiristä. Ensimmäinen ajatus itsellä oli, että mitä, voiko niinkin käydä! Ei ole tullut mieleenkään, omista tärkeistä ihmisistä. Olo on tosi hämmentynyt, kun tarkoittaahan se yhtä lailla sitä, että tärkeä ihminen vähenee meidänkin elämästä. Ihmisen on mieltänyt perheenjäsenekseen, ja sitten yhtäkkiä se ei sitä olekaan enää.  Tekee mieli huutaa, että eiii, iso virhe, älkää tehkö sitä, korjatkaa se! Mikään tässä elämässä ei olekaan ikuista, ei tämäkään asia.

Tulevana jouluna joku puuttuu yhteisestä kokoonpanosta, eikä tule serkkujakaan meidän lapsille sillä yhdistelmällä. Pitääkö lapselle sanoa, että hänen iltarukous-rimpsustaan täytyy vähentää yksi ihminen? Hän kun tykkää siinä kohtaa päivää muistaa kaikkia rakkaita nimeltä. Hämmentävää, miten paljon asia meidänkin pikkuperheeseen vaikuttaa, ja tuntuu. On tullut itselläni uniin asti, toisten ihmisten ero.

Surutyötä. Luulen, että myös jonkin verran kyyneleitä.

Kuva Pixabay

Omien synnytysteni erot

Parisen päivää sitten kuulin mielipiteen, jonka mukaan on turhaa vertailla ensimmäistä ja toista synnytystä, koska ensimmäiseen synnytykseen ollaan usein pettyneitä, ja monesti syynä on oma tietämättömyys. No, kirjoitan aiheesta silti, ihan vaan mielenkiinnosta. En siksi, että kokisin jotenkin olevani parempi äiti tai ihminen synnytyksineni, näitäkin vihjailuja kun aiheeseen liittyen kuulee monesti, vaikkeivat ole juuri minua henkilökohtaisesti koskeneetkaan. Vaan ihan vaan siksi, koska haluan, tää on mun lemppariaiheita, synnytys ja kaikki siihen liittyvät asiat. Synnytyskokemuksensa voi kuitenkin arvostella vain synnyttäjä itse. 

Etenkin mua kiinnostaa omissa synnytyksissäni synnytyksen jälkeinen olotila ja se, mitkä kaikki asiat siinä synnytyksessä siihen olotilaan ovat vaikuttaneet.

Eli tadaa, tarjolla mun lempparia, synnytysjuttuja, tosi pitkän sepustuksen kera! ♥

Takana kaksi synnytystä

Mulla on takana kaksi synnytystä, jotka molemmat ovat olleet hyviä synnytyksiä. Viimeisin synnytys oli suorastaan upea. Ihana. Koitan aina palata niihin hetkiin ja tunnelmiin, ja saada sitä ihanaa oksitosiinin täyteistä olotilaa tähänkin hetkeen, arjen keskelle.

Molemmissa synnytyksissäni on ollut paljon samaa, mutta myös isoja eroja. Ensimmäinen eroavaisuus on helppo nimetä, synnytyspaikka nimittäin. Esikoinen syntyi Jorvin sairaalassa, allashuoneessa synnytysjakkaralla ollessa, viimeisin taas suunnitellusti kotona olohuoneessamme, veteen synnytysaltaaseen. Ensimmäisen synnytyksen kesto 5,5h, toisen 3h. Ensimmäisestä synnytyksestä en ole tainnut koskaan kirjoitellakaan, mutta tämä viimeisin synnytys löytyy tästä.

Synnytykseen valmistautuminen

Molempiin synnytyksiini valmistauduin mielestäni huolella. Toki näin jälkikäteen mietittynä, olisi ensimmäiseen voinut valmistautua vielä enemmän.

Tämänkertaisesta valmistautumisesta löytyy lisää tässä ja tässä. Toki mulla jäi viimeisimmällä kerralla muutama kirja lukematta ihan laiskuuttani, mitkä kotiin olin luettavaksi varannut, mutta muutoin sain tehtyä ja pähkäiltyä ne asiat, mitä olin halunnutkin ennen synnytystä hoitaa ja valmistella.

Ekalla kerralla toki miulla ei ollut omaa synnytyskokemusta pohjalla, niin tiedon sisäistäminen oli vähän erilaista. Sen vuoksi en esimerkiksi mitenkään syvemmin paneutunut rentoutumiseen synnytyksessä, tai sisäistänyt kaikkea esimerkiksi autonomisen hermoston toiminnasta, tai etenkään siitä, miksi kehoa ei kannata "häiritä" turhilla asioilla synnytystilanteessa. Tyydyin siis vain pintapuolisiin tietoihin noista asioista.

Avautumisvaihe ja kivunlievitys

Ensimmäisessä synnytyksessä avautumisvaiheen vietimme kotioloissa doulan ja miehen kanssa lääkkeettömiä kivunlievityksiä käyttäen, ja sairaalassa sitten pääsin sisätutkimuksen jälkeen synnytysaltaaseen. Kivunlievityksenä käytettiin: akupainanta, liike, vesi, doula, tsemppaaninen, mies, äänenkäyttö, hengitys, rentoutuminen, mielikuvat. Kätilö laittoi minulle myös akuneulat korviin, mutta en osaa sanoa, mikä niiden vaikutus hommassa oli. Ja kyllä, lasken myös miehen ja doulan läsnäolon kivunlievitykseksi, koska myös tuki ja turvallisuuden tunne ovat synnytystä edistäviä asioita.

Kotisynnytyksessä avautumisvaiheessa nojailin jumppapalloon, oleilin suihkussa ja synnytysaltaassa. Vielä ekaakin synnytystä vahvemmin käytössä olivat äänenkäyttö, rentoutuminen ja hengitys. Ja hei, musiikkia kuuntelin tällä kertaa myös! Aluksi Juha Tapiota jumppapallolla ollessa, synnytysaltaassa oleillessa sitten Nina Leetä.

Toimenpiteet

Ja toki, koska synnytyspaikat eroavat toisistaan, myös toimenpiteiden määrä oli aivan eri. Jorvissa synnytellessä settiin kuului sisätutkimus makuuasennossa, jatkuvaa sydänäänien kuuntelua langattomilla vehkeillä, vauvan ponnistus jakkaralla kätilön ohjeistaessa ponnistamaan, sekä yritys tuikata oksitosiinipiikki, vaikkei se ollut tarpeellinen. 

Toisessa synnytyksessäni (kotona) sisätutkimuksia mulla ei ollut (toki niitä sielläkin saa halutessaan), dopplerilla sydänääniä kuunneltiin kerran tai kaksi, vauva syntyi mun, ja ainoastaan mun (kehon) tuntemuksia kuunnellen, eikä kukaan yrittänyt tuikkailla mitään piikkejä.

Ja mikä tärkeää myös, paikalla oli ainoastaan minun itseni valitsemia ihmisiä. Sellaisia, joiden seurassa tiesin pystyväni rentoutumaan, ja joiden tiesin antavan minulle myös täyden tuen sekä synnytysrauhan.

Ponnistusvaihe

Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaiheen kestoksi on merkattu 15 minuuttia, jälkimmäisessä se oli viiden minuutin luokkaa. Kumpikaan ei siis mikään kauhean pitkä rupeama. Esikoista ponnistelin synnytysjakkaralla. Ensimmäiset ponnistusyritykset oli tosi brutaaleja, kätilö ohjeisti ponnistamaan, vaikkei mulla ollut sillä hetkellä supistustakaan päällä. Kiire tai hätä ei ollut, jälkeenpäin olen miettinyt, että miksi näin ponnistutettiin.

Hämmentyneenä koitin sitten ponnistaa kaikin voimin, vaikka oikeastihan tiesin, ettei niin "kuuluisi", tai kannattaisi tehdä. Kilttinä tyttönä ja eka synnytys kyseessä, niin tottelin. Ilman supistuksia ponnistaminen tuntui tosi, tosi rajulta. Tavallaan tuntui jo siinä hetkessä, ettei tää tee kauheen hyvää keholle. Ihme kuitenkin, ettei tullut mitään repeämiä. Onneksi oli hyvä ponnistusasento, ja olin valmistellut välilihaa öljyten ja hieromalla. Ja ehkä ihan myös good luck. Loppuponnistus meni paremmin, omien supistusten kanssa, mutta siinäkin käytin aivan liikaa voimaa puskemalla itse, enkä keskittymällä rentouttamaan lihaksia.

Toisessa synnytyksessä menikin ihan eri lailla. Toki se oli nopeampi settikin, mutta myös itse keskityin tässäkin vaiheessa hengittämään ja rentouttamaan itseäni. Omilla voimilla työnsin vain silloin, kun tuntui, että on ihan pakko niin tehdä. Kätilö yhdessä vaiheessa sanoikin, että nyt älä työnnä yhtään enempää. Vaikka toki ponnistusvaihe tuntuikin, niin silti tuntemus oli aivan eri, kun ei ponnistanut yhtäkään kertaa apinanraivolla.

Fyysinen vointi synnytyksen jälkeen

Suurimmat erot miulla on ollut kuitenkin siinä synnytyksenjälkeisessä olossa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin heikossa hapessa voimalla ponnistamisen jälkeen. Huippasi kovasti, pyörryinkin muutaman kerran. Toisessa taas olin ihan voimissani ja jaloillani heti, vaikka molemmissa esim. hemoglobiini on synnyttämään mennessä ollut samalla tasolla, ja verenvuoto vähäistä.

Esikoisen synnytyksen jälkeen myös alapää oli kipeä useamman viikon. Sain kyllä istuttua ihan ok, ilman ekstrapehmikkeitä, kunhan istumaan asettautui varovasti. Myös vessassakäyminen sattui, ja se tapahtuikin käsisuihku apuna. Alapäässä oli myös ikävä paineentunne, olisi tehnyt mieli kävellä kättä haaroissa pidellen, kun tuntui, että sisäelimet valuu pimpsan kautta ulos. Laskeumaa ei muka ollut, eikä sieltä tosiaan fyysisesti mitään roikkunut, tuntemus oli vain tosi kurja, ja liittyi juurikin tuohon ponnistamiseen, niin kuin moni muukin asia.

Koska toisessa synnytyksessä sain synnyttää kehoa kuunnellen, eikä kukaan usuttanut puskemaan väärään aikaan tai kaikin voimin, oli myös olo synnytyksen jälkeen ihan erilainen. Olin jaloillani heti synnytyksen jälkeen, siinä rauhassa ihmeteltiin istukkaa ja punnittiin itse vauvaamme. Pissaaminenkaan ei sattunut ollenkaan, eikä mulla alapää ollut kipeä synnytyksen jälkeen. Siis ollenkaan.

Muutenkin olo oli heti synnytyksen jälkeen ihan huippu, ja on sitä vieläkin, tälleen reilun kuukaudenkin jälkeen synnytyksestä. Olen jo tässä monta kertaa ehtinyt unohtaa, kuinka vähän aikaa synnytyksestä on, kun olo on niin tavallinen. Ihan ihmeellistä.

Pääkoppa synnytyksen jälkeen

Olen onnellinen, kun mulla on vain hyviä synnytyskokemuksia ollut. Esikoisen synnytyksen jälkeen mulla kesti kuitenkin pitkän aikaa käsitellä tuota ponnistusvaihetta, sekä sitä, että avustava kätilö tuli mun synnytykseen riitelemään, vaikka meidän käytös häntä kohtaan oli ihan asiallista. Se, että mulle yritettiin tehdä asioita, jotka oltiin suullisesti ja kirjallisesti kielletty, antoi tosi kovan turvattomuuden tunteen. Jokaisella synnyttäjällä kuitenkin pitäisi olla päätösvalta omasta kehosta. Ja etenkin, kun ei ollut hätätilanne, vaan kaikki oli hyvin.
Mulle, juuri synnyttäneelle jäi vaan kurja olo tapahtuneesta. Hassua, miten tavallaan pieni asia voi nousta vaikutukseltaan niin suureksi. Olo oli ihan ylikävelty.

Kyllä, tärkeintä on, että lapsi ja äiti voivat hyvin ja synnytys menee muutoinkin hyvin, mutta näiden sanojen varjolla usein vähätellään synnyttäjien kokemuksia. Aivan kuin millään muulla ei olisi merkitystä, kuin sillä, että ollaan hengissä. Koska kyllähän muullakin on väliä, vaikka välillä näkeekin röyhkeitä, julkeita kommentteja siitä, kuinka synnyttäviä äitejä verrataan joihinkin elämysmatkailijoihin, ja kehotetaan käymään lasten teholla saamassa perspektiiviä elämään. What? Ai että synnytyskulttuuria ei kannata kehittää, koska joillekin käy huonommin? Samalla logiikalla esim. tasa-arvossa ei kannata pyrkiä edemmäs, koska "kattokaapa vaikka Afrikasta vähän perspektiiviä elämään!". Ei näin.

Niitä hetkiä ja kokemuksia kantaa kuitenkin sisällään koko ikänsä. Ei syntymän ihmettä unohda, oli se sitten ihanaa, ok, tai todella traumatisoivaa. Ja esimerkiksi traumatisoivat synnytykset näkyvät kyllä, on kuitenkin olemassa synnytyksen jälkeistä masennusta, vaikutukset lapsilukuun, kiintymyssuhteen muodostumiseen, pelkopolikäynnit, jaksaminen vauva-arjessa, vaikutus synnyttäjän seksuaalisuuteen jne. Vaikutukset voi olla hyvinkin kauaskantoiset.

Tämän toisen jälkeen olisin ollut valmis synnyttämään heti uudestaan. Ja olen edelleen fiiliksissä ihanasta synnytyksestä, joka mulle suotiin ♥

Taaperoihmisen joulukalenteri

Tänä vuonna esikoinen saa tavarajoulukalenterin. Tää on taas yksi asia, jota olen itse lapsiperhe-elämässä odottanut, eli joulun hypetys! Oma joulukin tuntuu vielä paljon ihanammalta, kun siihen liittyy se lapsen aito odotus ja ilo.

Viime vuonna esikoinen ei vielä kauheasti joulukalenterien päälle ymmärtänyt, mutta joulukuusi sentään oli kiva juttu hänestäkin, ja ne lahjat. Yksi kuvakalenteri meillä oli silloinkin, mutta ei se häntä kauheasti kiinnostanut. Nyt tuo pieni miettii jo joululahjoja ja tonttuja, vaikka tietääkin tontut ja pukin saduksi. Tai no tietää ja tietää, vaikea sanoa, mitä kaikkea on ihan tajuamisen tasolle yltänyt. Tänä vuonna olen jo hamstrannut kirpparilta muutamat joulukirjat ja joulumusiikkia, että päästään varmasti fiilikseen.

Ipanan joulukalenteri koostuu kivoista jutuista, joista osan hän olisi saanut joka tapauksessa, esimerkiksi uusia alkkareita ja sukkia oli ostoslistalla muutenkin. Jännempäähän ne on kuitenkin saada tälleen kalenterista :) Lisäksi vähän herkkuja, yöpuku hänen Peppi-vauvalleen, kirjoja ja koruja kirpparilta ja muuta pikkupuuhaa.

Vähän ehkä luulen, ettei tämä kuitenkaan tule olemaan ihan jokajouluinen setti, ei ainakaan ihan tämmöisenään. No, mutta ainakin tälleen ekaa kertaa, kun lapsi on jo jouluiässä, niin tykkääntykkään! Eli toisin sanoen tää on vähintään yhtä paljon äidin ilo, kuin lapsenkin ;)

Kuukauden ikäinen

Ihanasta tapahtumien yöstä on jo kuukausi! Niin vanha on jo tuo meidän pienempi tyttönen tänään. Apuuva. Ei esikoinen ikääntynyt näin nopeasti kyllä! Nopeutuuko ajanjuoksu jokaisen lapsen jälkeen, vaiko ainoastaan ensimmäisen lapsen jälkeen? Toki eka vauvavuosikin meni nopeasti, mutta jotain rajaa sentään.

Arki soljuu omalla painollaan. Ollaan paljolti puuhailtu samoja asioita, kuin esikoisen kanssa ennen vauvan syntymääkin, eli vauva on päässyt kerhoon, muskariin, kirppikselle, kirjastoon. Ihan leppoisasti hän on mukana roikkunut, enimmäkseen nukkuen. Unenlahjat on hyvät. Tähän mennessä hän onkin nukahtanut aina, kun ollaan johonkin lähdetty.

Ai mikä sotkun määrä? En oo huomannut, että ois lisääntynyt ;) Mutta toinen vaan nukkuu.

Mun on vaikea käsittää, että oikeasti, tyyppi vaan voi sammahtaa johonkin, mihin hänet on käsistään laskenut. Mihin vaan! Ollaankin miehen kanssa nyt vasta tämän toisen tyypin kanssa tajuttu, mitä se "sleeps like a baby" tarkoittaa :D

Massakausi täällä on selvästi, tyyppi on saanut jo reilun kilon verran habaa sitten syntymänsä. Kasvaa tässä kohtaa ihan samalla lailla, kuin siskonsakin. Ekat nuhatkin on koettu, koska isosisko on aika ahkera pusuttelija, ja pusutteli sitten sen nuhankin siskolleen. 

Iltaisin, aina siskon mennessä nukkumaan, on meillä tämän minityypin kanssa treffit sohvalla seurustellen, torkkuen ja maitoa tankaten. Tyyppi osaa jo hekottaa äänettömästi, kun isi kutittelee. Hulvattoman näköistä ♥ 

Yöunille vauva käy meidän kanssa yhtä aikaa, nappaan vaan kainaloon. Siinä se sitten tuhisee koko yön, muutaman kerran välillä maitoa napaan vetäen. Aamulla hän jää vielä sänkyyn nukkumaan, kun me esikoisen kanssa noustaan aamun puuhiin.  

Toivottavasti seuraava kuukausi menisi edes vähän hitaammin.. :)

Parisuhteen sisustuskompromissit

Mies tilasi uuden subbarin olohuoneeseen. Aloin miettimään, että tähän pisteeseen on aika pitkä matka käyty, että kodissa, jossa myös minä asun, on olkkarissa jo monen monta mööpeliä. Ja ennen kaikkea se, että se on mulle ihan ok.

Mun matka ennen yhteisiä olohuoneita on lähtenyt ihanasta, punaisesta pikkuyksiöstä, jossa oli jokainen yksityiskohta vimpan päälle mietitty. Ei telkkaria tai muita vehkeitä, vaan sen sijaan vaatekaappeja tuplamäärä ja keskellä koko komeutta tanssitanko. Sitä pikkuista sinkkutytön yksiötä rakastin kovasti. Pilkkuja ja raitoja, valkoista ja punaista sopivasti sekaisin.

Niihin aikoihin itseäni inhotti sisustuksessa kaikki musta, ja tosiaan, kaikki elektroniikkahärpäkkeet. Ja sitten tavattiin miehen kanssa. Iso telkkari, ja rakkaus mustaan sisustuksessa. Eikä, mitä ihmettä!? Ja sitten vielä ne kaiuttimet ja muut. Siinä sitten lähdettiin miettimään, että mitä asioita halutaan yhteiseen kotiin tuoda ja ostella.

Ekassa yhteisessä kodissa subbari oli tilanpuutteen vuoksi telkkarin takana, ja kaiuttimet vielä siihen aikaan pienen pienet. En tykännyt, mutta siedin, niin kuin mieskin hienosti sieti mun vaatepaljoutta ja muuta tavaramäärää. Tanssitanko oli myyty, koska joo, ei mahtuisi mihinkään, ja paikkakunnanvaihdos vaikutti myös aktiiviseen harrastamiseen. Ostettiin musta sängynrunko päätyineen, koska yllättäen alkoi miellyttää omaakin silmää.

Jossain vaiheessa olohuoneeseen löysi tiensä myös vahvistin, ja vuosi vuodelta kaiuttimien koko on kasvanut. Kasvutahti kenties sama, jolla itse olen heittänyt vanhoja tavaroitani pois (jotta neliömäärän täyttöaste pysyisi samana ;) ). Vaivihkaa kaiuttimet ovat syrjäyttäneet myös mun taulut ja tuikkukipot, jotka ennen siinä tv-tason reunaa olivat koristamassa.

Ja samalla kuitenkin myös oma silmä on tottunut.

Saksasta tilattu subbari saapunee lähipäivinä, ja mies odottaa sitä jo suunnilleen tunteja laskien.
Hauskaa, miten yhdessäolo muuttaa ihmistä. Nykyään olen vain iloinen, että toisen subbarihaave toteutuu. Mustaa keittiötä, joka on myös haaveissa, en kyllä oikein vielä ainakaan purematta niele, mutta eihän sitä koskaan tiedä :)

Oon onneksi miekin tehnyt jotain. Voi olla, että miehen sinkkuboksissa sohvalle mahtui myös istumaan sohvatyynyjen sekaan. Ja tuskinpa hän tuolloin osasi kaivatakaan vaikkapa vuodenaikojen mukaan vaihtuvia verhoja.. ♥


Kuvat miun punaisesta yksiöstä

Kaappien tyhjennystä ja täydennystä

Lähiviikkojen ja kuukausien kirppislöydöt ovat oikeastaan kaikki olleet arkisia, pieniä löytöjä. Ilahduttavia, ja jossain vaiheessa käyttöön tulevia, mutta ei mitään suurta tai mullistavaa, mitä olisi tosi kovasti etsinyt. Ja hei, missä on taas ne löytöretket, kun yhdellä kertaa löytyy ihan huima kirppissaalis? Ei ole näkynyt!

Meneillään on ollut myös kova kaappien (tai oikeastaan nurkkien) siivousvimma, ja tavaraa on laitettu eteenpäin enemmän, kuin mitä ostettu jemmaan lapsia ajatellen. Historiallista. Aina tuntuu löytyvän lisää karsittavaa tavaramäärässä, vaikka säännöllisesti pari kertaa vuodessa tuo tuonlaatuinen siivousvimma iskeekin.

Tästä siivousvimmasta eritoten mies on ollut ilahtunut. Yksi kassillinen myyty, toinen laitettu roskiin, ja yksi jätti-ikeakassi suuntaamassa Konttiin. Tekee miehen onnelliseksi ;)


Edellisiä kirppislöytöjä:
Jänniä hetkiä kirppiksellä
Ensimmaisiä ostoksia vauvalle
Välikausi kirpparilta (ainakin melkein)
Kirppismäihä

Pienen mielen mietteitä siskoudesta

Kirjottelin juuri, kuinka itsestä tämä kahden lapsen äiteily on luontevaa, hyvältä tuntuvaa. Esikoisen mieli taas selvästi käsittelee minua enemmän sitä, että äiti on nyt myös jonkun toisenkin tyypin äiti. Se näkyy myös pikkutyypin jutteluissa.

"Äiti, missä minun paikka on?"

Kyseli surullinen taaperoinen kauppareissulla, jolle ei oltu rattaisiin otettu mukaan kuin vain vauvan vaunukoppa, ja taaperon ratasosa jätetty kotiin. Voi pieni murunen. Voi äidin sydäntä, joka oli pakahtua surkeudesta. Hän kyllä jaksaa kävellä kauppaan ja takaisin, mutta voih, kun siskokin saa olla rattaissa. Niinpä, ymmärrän. ♥

"Kyllä tähän mahtuu kaksi tyttöä yhtäaikaa". 

Näin on esikoinen tuumannut joka päivä, useaan otteeseen, aina silloin, kun tytöt ovat molemmat sylissä samalla kertaa. Voi kyllä, niitä onneksi mahtuu syliin kaksin kappalein ♥

"Äitin kanssa samalaiset pipot on. Vain minulla ja äitillä, (r)usettipipot." 

Tärkeä asia pienen elämässä. Vain äitillä ja esikoisella, ei ole vauvalla samanlaista. 

"Ei vauva saa tätä keksiä syödä, mummo osti vain minulle sen" 

Me ollaan aika paljon tuon pikkutyypin kanssa keskusteltu kaikesta kivasta, mitä hän saa tehdä tai syödä, mutta vauva ei vielä saa. Ihan vaan niitä hyviä asioita korostaaksemme ja esille tuodaksemme, jos se vaikka ehkäisisi vähän sitä mahdollista mustasukkaisuuttakin. Vauva kuitekin on paljon sylissä jo imetyksenkin takia, ja toki muutenkin saa huomiota. Mutta kaksivuotias saa sentään syödä keksiä silloin tällöin, siitä hän osaa olla ihan ylpeäkin :D

Mutta kyllä sitä siskoa myös kovasti rakastetaan."Minun sisko-kuuta" (sisko-kulta), ja on sitä jo mietitty myös, että "mitsi sisko ei halua leikkiä minun kanssa?" 

Ihana pieni isosisko ♥

Helpompaa kahden äitinä?

Musta tuntuu, että on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka pelottelee, että kahden pienen kanssa on hankalaa ja mikään ei onnistu, ja niitä, jotka kertoo, että useamman lapsen kanssa on paljon helpompaa, kuin yhden lapsen kanssa. Tällä huimalla reilun kolmen viikon kokemuksella sanoisin, että lukeudun tuohon jälkimmäiseen kastiin. Vaikka miulla edelleen on vain kaksi kättä, niin kyllä tää silti tuntuu hyvältä ja sujuvalta. Luontevalta.

Toki pyykin määrä on taas tuplaantunut, kotoa poistumiset vie enemmän aikaa, ja esikoisella on alkanut uhmistuhmis-ikä (joka toki voi liittyä myös pikkusiskon saapumiseen..). Tietysti silloin, kun toinen huutaa vaunuissa pää punaisena, ja toinen uhmistelee kaupan lattialla makoillen, kun ei saanut muumi-lakua, niin eihän se naurata silloin. Eikä sitä vieläkään ole oppinut leppoisaksi, hermostumattomaksi äidiksi. Mutta siltikin. :D

Vai onko se vaan se onnellisuus, joka tuplaantuu  jokaisen lapsen myötä ja toimii arjen kantavana voimana? ♥

Joululahja meren taa

Tänäkin vuonna ollaan taas mukana tekemässä yhdelle lapselle edes vähän mukavampaa joulua, joululahjan muodossa. Operaatio joulun lapsi vie Romaniaan ja Moldovaan joululahjoja lapsille, jotka elävät melkoisen köyhissä oloissa. Tälleen omista kotinurkista, jotka sattuvat olemaan täynnä roinaa, on välillä vähän vaikea kuvitella, kuinka vähällä toiset elää. Tai kuinka suuri asia yhden lahjan saaminen voikaan olla. 

Homma toimii niin, että suomalaiset, ihan tavalliset ihmiset, ostavat pakettiin tarvittavat tavarat, pakkaavat ne, ja toimittavat lahjan palautuspisteisiin, joita löytyy ympäri Suomea. Meiltä Lappeenrannastakin löytyy useampi palautuspiste tänä vuonna :)

Paketti täytyy toimittaa palautuspisteelle 13.-20.11., eli ensi viikolla. Hyvin on siis vielä aikaa haalia paketti kasaan :)

Tää on harvinaisen kivaa lahjojen ostamista, kun kerrankin tietää, mitä ostaa. Lahjoja on miusta ihana antaa, mutta lahjojen keksiminen on miulle ainakin välillä vähän uuvuttavaa, jos ei ole ennalta mitään ajatusta, mitä antaa. 

Viime vuoden paketteja pääsee kurkkaamaan täältä. Viime vuonna lahjassa oli myös karkkia, tämän vuoden lahjoihin niitä ei enää laiteta.

Tänä vuonna tämä on miusta vielä viime vuottakin kivempi homma, koska nyt esikoinenkin ymmärtää vähän enemmän asian päälle, ja on ollut mukana valitsemassa lahjoja pakettiin :) Saadaan vähän joulun odotusta itsellekin jo tällä tapaa, ja jos voisi istuttaa toisellekin antamisen ilon jo pienestä lähtien ♥

Hyvää joulua siulle, 2-4-vuotias tyttönen, siellä jossain ♥

Askarteluvimma

Meille on pesiytynyt askarteluvimma. Itsekin toki tykkään kovasti kaikkea väsäillä, mutta tällä kertaa askartelukärpänen on puraissut taaperoa. Haluan miimata!, eli liimata, meillä kuuluu usein.

Eilen olikin sitten ihan tyypin lempparipäivä, askartelua kerhossa, ja kotonakin väsäiltiin vielä isänpäiväkortteja vaarille, ukille ja ukolle. 

Monesti meillä lapsonen maalailee sormiväreillä nakuna, ennen kylpyaikaa. Silloin se on ihanan rentoa puuhaa äidinkin mielestä, etenkin kun ipana tykkää kovasti maalailla itseään. Iso vahakangas vaan alle ja maalaushommiin. 

Tietyn lopputuloksen hakeminen ja vaatteet päällä oleminen tekee kyllä asiasta huomattavasti rankemman homman.. Täytynee varmaan päästää lapsonen maalailemaan hetipian uudestaan, vähän epäilen, ettei tuo aikuisen sanelema "sotketaan niin vähän kuin mahdollista" -askartelu tällä kertaa ollut sellainen ihana taidehetki, josta ipana haaveili :D

Mutta saatiinpahan kortit tehtyä, ja ihanat pikkunorsut tulikin ♥

Saahan pömpöttää?

Vajaa kolme viikkoa synnytyksestä. Tälläkään kertaa mun kroppa ei ole mikään maailman nopein palautuja, tai ainakaan ulkonäöllisesti. Kyllä tosiaan pömpöttää vielä, ja veikkaan, että tuo maharassukka tulee pömpöttämään vielä jokusen tovin. Se on kuitenkin ihan ok, enimmäkseen.

Välillä on ärsyttäviä päiviä. Sitä huoahtaa ja miettii, miksi joidenkin supergeeneillä sitä mahtuu muutaman päivän päästä niihin omiin pöksyihin, mahanahka vaan sanoo slurps - ja vetäytyy takaisin alkuperäisiin asetuksiinsa. Sitten taas toisten mahanahka on sellainen lörpsy jonkun aikaa, että se varmaan heiluisi tuulessakin, jos tuolla nakuna hiippailisi.

Onneksi sitä tässä kohtaa kuitenkin tietää, että vaikka vielä tosiaan tälleen vajaan kolmenkin viikon päästä synnytyksestä koko olemus näyttää ja tuntuu pullavalta, niin se on ihan ok. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Oikeastihan kolme viikkoa on ihan äärettömän lyhyt aika. Itsestä vaan tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon enemmänkin, kun mikään paikka ei arista tai ole kipeä, kaikki on muuten ihan niinkuin ennenkin. Ja että pitäisi jo näyttää siltä, kuin ei olisi synnyttänytkään. Mistä ihmeestä sitä on saanut sellaisen ajatuksen päähänsä?

Tavallaan sitä on jonkin sortin paine ulkonäöstä synnytyksen jälkeen. Kun aina löytyy näitä huutelijoita, jotka ilmoittelee koko maailmalle, että raskauskilot on vaan liian monta syötyä munkkia, oma vika siis. Ja että itsellä ainakin ne kilot jäi suoraan sinne synnytyssaliin ja bla bla bla. 

Sitä itse vetää vatsaa sisään, että saisi takin mahtumaan päälle :D Ei, en ole vielä entisissä mitoissani. En myöskään silti ole laiska, tai mässäillyt läpi raskauden. Mutta eiköhän se tästä, pikkuhiljaa. Jospa kukaan ei tulisi kysymään, että joko siellä mahassa kasvaa toinen, kun näinkin olen kuullut käyneen. Karseeta :D

Armoa, pliis, ehkä eniten itselle ♥

Kuvat Kos og Kaos

Ei sitä aina virheistään opi

Jos jotain olen tämän parivuotisen äitiyteni matkalla oppinut, niin sen, että ei niistä virheistään opi. Ei ainakaan joka kerta. Vaan ehkä enemmänkin päinvastoin, ne on ne samat jutut, joihin sitä usein, liian usein kompastuu. 

Lempeys. Aina niin toivon, että sitä voisi olla tiukassakin tilanteessa lempeä, hidas kiivastumaan. Hillitsisi hermostumistaan paremmin. Usein se onnistuukin, jolloin voi oikein mielessään onnitella itseään, että hitsi mä selvisin tästä hienosti, jopa ihan aikuismaisesti, lapsen tunteita sanoittaen ja itseni tilanteessa rauhoittaen. Mutta sitten on ne tilanteet, kun oma ärsytys pamahtaa esille ensimmäisenä reaktiona. Uagh!

Ja toisaalta tiedän myös, että tarkoitus on mallintaa lapselle inhimillistä ihmistä. Sellaista, joka saattaa myös suuttua välillä, ja joskus se aikuisen äänikin nousee yllättävän kovaksi melusaasteeksi. Sitten taas sovitaan, ja elämä jatkuu. Aikuisenkin huonot hetket mahtuu kyllä elämään. Vaan silti se harmittaa. Ja nolottaa. Miksi taas menin hermostumaan samasta tyhmästä jutusta? Ihan kun sitä ei muka tietäisi, että ipanan hoputtaminen ja komentelu - todennäköisesti siinä vaan palaa oma hermo, eikä todellakaan seurauksena ole yhteistyöhaluinen ipana.

Tää on varmaan näitä asioita, johon kuuluu kai todeta, että täytyy olla itselleen armollinen. Ja ehkä mun tapauksessa opetella, yrittää hitaammin kiihtyväksi myös. Aina välillä.

Mitkä teillä on ne kompastuskivet?

Vastasyntyneen vessa-asioita

Vähän jo aiemminkin kirjoittelin, kuinka ollaan aloitettu käyttämään tuota vauvatyyppiäkin vessassa tarpeitaan tekemässä. Eli toinen kierros on alkanut näissä vauvan vessatushommissa, joita myös vauvan vessahätäviestinnäksikin jotkut kutsuu. Me kutsutaan ihan vaan vessassa käymiseksi, tai muilla ihan tavallisilla sanoilla. Pissakakkajuttuja.

Koska ihan perusjuttua se tavallaan onkin, niinkuin elämän muutkin perusasiat, syöminen, nukkuminen. Ja pissaaminen ja kakkaaminen. Joka kerta itseä tavallaan ällistyttää se, että siihen se vaan tekee, kun pitelee vessanpöntön päällä ja tekee pissausäänen. Tokihan pitempään ilman vaippaa ollessa todennäköisesti tekisi muutenkin, mutta se on jännä nähdä, kuinka pikkutyyppi valpastuu pispispis-äänen kuullessaan, ja käy tositoimiin.

Esikoisen kanssa nämä vessa-asiat sai alkunsa esikoisesta itsestään lähtöisin. Hän oli suunnilleen kaksiviikkoinen, kun tajuttiin, että tietynlainen itku tulee usein ennen kuin vaippaan tulee tuotosta. Siitä sitten aloitettiin viemään vessaan. Yllättävän palkitsevaa hommaa.

Ja en hetkeäkään usko näitä ihme juttuja, etteikö vauvat osaisi pidättää, tunnistaa hätäänsä tai ilmoittaa siitä. Koska höh, osaahan ne. Vielä joku seitsemisenkymmentä vuotta sitten se on ollut ihan perusjuttuja täälläkin, ja hyvin monissa maissa pissattaminen on peruskauraa vieläkin. Toki ne ovat maita, joissa ei kertakäyttövaippoja niin paljon käytellä.

Nykyajan muovivaipat on niin imukykyisiä, että niitä käyttäessä ei ehkä sitä hätäänsä niin huomaakaan, koska sen tuotokset ei välttämättä tunnu missään, joten syy-seuraussuhde ei selkene käyttäjälle. Mutta en sen perusteella kyllä menis kirjoittelemaan näitä esim. MLL:n totuutena kertomia juttuja, kuten: 

"Lapsi tunnistaa, että hänellä on vaipassa kakka tai pissa. Tähän lapsi pystyy aikaisintaa noin 15kk:n iässä." -öö mitä? :D Ja että lapsi alkaa hallitsemaan rakkoaan kolmevuotiaana. Oi voi. Aika rajuja yleistyksiä. Se, että nykyään on melko yleistä että opitaan kolmen vuoden hujakoilla kuivaksi (tai paljon myöhemminkin. Ja ei sillä että siinä olisi mitään väärää.), ei kyllä tarkoita, etteikö pystyisi tunnistamaan hätäänsä/ilmaisemaan sitä/pidättämään yms yms. Tosin joidenkin lähteiden mukaan vessahädän viestiminen vähenee puolen vuoden ikään päästessä, jos viesteihin ei ole vastattu.

Googleen kun kirjoittaa hakusanaksi vessahätäviestintä, niin tuloksissa näkyy usein myös sana vaipattomuus. Meillä ei kuitenkaan ole tarkoitus olla mitenkään vaipattomia, vaan ihan niinkin uljasta, kuin antaa vaan vauvan tehdä tarpeet myös muualle kuin vaippaan, silloin kun se on mahdollista.

Nämä tällaiset termit ja muut saa miun mielestä asian kuulostamaan ihan yhtä vaikealta, kun vaikka kestovaipat niistä ekaa kertaa selvää ottavalle. AIO:t, kuorivaipat, lisäimut, sisävaipat, taskuvaipat.. Vaikka oikeasti on aika simppeli asia, toki vaatii vähän viitseliäisyyttä, mutta ei mitenkään överipaljon.

Ja ei, en kuvittele, että näistä meidän murusista tulee mitään neroja sen ansiosta, että ovat päässeet vessaan keskimääräistä aiemmin ;)

Lattiaremontti ohi!

Tähän parit voitontanssit perään! Huh kun mulla on onnekas olo. Remontti, jonka piti kestää puolestatoista kuukaudesta kahteen kuukauteen, olikin ohi viikossa!!! VIIKOSSA!! Ihan huippua. Ja niistäkin päivistä suurimman osan mies oli isyyslomalla, eli helpottamassa arkea (huomattavasti) ilman keittiötä.

Remppamieskin tuumasi, että tässä nyt vain sattui olemaan onnekas väli, jossa he juuri ehtivät tämän homman hoitaa, muutoin olisi kestänyt paljon kauemmin. Eikä me keretty rempan aikana käydä kun vaan kerran hesessä ja kerran pitsalla ;)

Isyysloman tuomat unenlahjat

Meillä herättiin tänään ovikellon soittoon, kun remppamies tulikin ajoissa jo ennen puolta kasia. Tai siis minä heräsin. Lapset jatkoivat nukkumista edelleen, tuohon aikaan!! Siis vaikka kellojakin on juuri siirrelty taaksepäin!

Ennen miehen isyyslomaa taapero heräsi usein jo miehen herätyskelloon, siinä kuuden pintaan. "Heräs!"  Uagh, mutta mie en halua vielä nousta, on oma ajatus siihen aikaan. Niistä aamuista tulee aina niiiin pitkiä.

Miehen ollessa isyyslomalla saatiin hyvä rytmi, vaikka nukkumaan mentiin ihan normaaliin aikaan, niin heräiltiin koko perhe silti joka aamu vasta kahdeksan jälkeen, joskus vasta yhdeksänkin jälkeen. Ihan ihmeellistä, ja ihanaa!

Kivuton ajasta toiseen siirtyminen siis, ilman sen kummempaa taktikointia talviaikaan siirtymisestä. Kiitos isyysloma! Eilen alkoikin sitten se arki, miehen kellon soidessa kuudelta, ja muiden vain kääntäessä kylkeä.