Äitiyden haikeus, vaikeus ja ihanuus

Huomenna vietetään äitienpäivää. Meillä lapsuudenkodissa äitienpäivä, kuten muutkin vähänkin tai vähän enemmän juhlittavissa olevat päivät ovat olleet tärkeitä, yhteisiä juhlahetkiä. Nyt, kun itsekin saan olla äiti, on äitienpäivän merkitys muuttunut sen kautta, luonnollisesti.

Tämä on toinen äitienpäiväni äitinä, tai toki sinällään kolmas, olihan tuo Tirppa silloin pari vuotta sitten jo mahassa kasvamassa. Silloin sitä ei osannut vielä viettää, äitienpäivää niin, että olisi itse ajatellut olevansa äiti. Se ei tuntunut konkreettiselta asialta. Tällä kertaa on jotenkin helpompi ajatella myös kohdussa kasvavaa vauvaa ihan oikeana perheenjäsenenä. Näin äitienpäivän kynnyksellä kumpuaa ajatuksia siitä, kuinka ihanaa on, kun saa tulla myös tämän uuden lapsen äidiksi ♥

Ja niin, samalla on suuria tunteita ja ajatuksia myös äitiydestä ylipäätään, tämän pienen esikoisen opettamana. Haikeita tunteita aina pienen oppiessa uusia asioita, ottamassa itsenäisiä, pieniä askeleita. Samalla toki myös ylpeyttä, ja paljon iloa. Turhautuneisuutta ja riittämättömyyttä, kun ei aina osaa olla sellainen äiti, jollainen haluaisi olla. Tai edes se kypsä aikuinen. Että kasvattaako sitä vahingossa ihan kieroon kasvaneen ihmistaimen, kun ei vaan tule huomioineeksi kaikkea mahdollista?

Myös omaa äitiään sitä katselee erilaisten lasien takaa, ehkä vielä suuremmalla rakkaudella, kuin ennen, jos mahdollista. Arvostus siitä, millainen äiti on osunut omalle kohdalle, miten turvassa on saanut kasvaa. Iloa siitä, että saanut oman äidin kylään matkan takaa, juuri nyt. Kiitollisena niin monesta asiasta ♥

Ihanaa äitienpäivää kaikki äidit, isoäidit, mummot, mummit (ja mimmit, joksi esikoinen on mummiaan tänään kutsunut) ja muut! ♥