Kaksi, kolme ja neljä

Me vietettiin eilen miehen kanssa kolmatta hääpäivää. Pakosti sitä ajatus lähtee miettimään suhteen alkutaipalia, kaikkia ihania muistoja. Ja nyt meillä on kasvava perhe. Hassua ajatella, että joskus tämä kaikki oli haavetta vain. Että kaikkien ihmisten keskeltä sitä on onnistunut löytämään oman miehensä. Miehen, jonka kanssa on halunnut sitoutua ja perustaa perheen, ja joka on vielä halunnut samaa minun kanssa! Jo se pelkästään on aikamoista.

Ja sitten, ollaan onnistuttu saamaan jo yksi, ihanaakin ihanampi aarre, pieni tyttö. Tätä pientä tyttöä odottaessa tunteet myllersi kovasti. Oli ajatus, että voiko tämä olla tottakaan. Voiko jotain niin ihanaa tapahtua omalle kohdalle? Ja sitä pelkäsi, kovasti. En halunnut julkistaa raskautta ympäriinsä, tai kertoa kaikille alussa, aivan kuin ihana salaisuus olisi mennyt rikki sitä liikaa kertoessa.


Lisäksi ärsytti ja harmitti, kun töissä silloin oli joku mennyt juoruamaan, että "jollain täällä on pullat uunissa". Naisvaltaisessa työporukassa ei kauaa mennyt, kun kahvihuoneessa oli jo ratkottu, että kuka se voi olla. Eikä mahakaan ollut vielä näkyvissä. Tuollaisista asioista sitä haluaa kuitenkin kertoa itse, silloin kun on oikea hetki.

Jo ennen tätä tikkuhetkeä oltiin miehen kanssa mietitty, että tällä kertaa toimitaan toisin. Omat ajatukset ovat muovautuneet tässä kaiken kasvun keskellä. Tällä kertaa koitetaan ottaa kaikki ilo irti raskaudesta. Haaveilla täysillä omasta pienestä vauvasta, ihmisen alusta.

Ainahan jotain voi käydä. Niin on elämässä vähän joka asiassa. Tällä kertaa jo raskautta toivoessa siitä tiesi jokunen ihminen. Ja nyt, raskauden ihan varhaisilla viikoilla, on onnen uutisen saanut jo jakaa monen kanssa. Ja se tuntuu hyvältä nyt, tässä hetkessä.